Kuukausi: toukokuu 2015

Mikä on yhteisö?

Esitelmöidessäni minulla on ollut tapana sanoa että yhteisö on se ihmisten yhteenliittyä tai sosiaalisten ja/tai taloudellisten suhteiden verkko, joka itsensä yhteisöksi tuntee. Mutta olen valmis myös tunnustamaan ettei asia ole aivan niin yksinkertainen.

Sanakirjaselityksen mukaan yhteisö on elämänmuotojen, taloudellisten tai aattellisten päämäärien, tai muitten vastaavienyhteisyyteen perustuvaa ihmisten yhteenliittymistä.

Oikeustieteen puolella yhteisön merkitys onkin, niin kuin oikeustieteessa on tapana, määritelty tiukemmin, jonka mukaan yhteisö on oikeustoimikelpoinen ja -kykyinen luonnollisten tai juridisten henkilöiden yhteenliittymä, ja jakaa yhteisöt julkisoikeudellisiin ja yksityisoikeudellisiin yhteisöihin.

Julkisoikeudellisia yhteisöjä on Suomessa valtio, kunnat, kirkkokunnat ja jotkin muut virallisen aseman saaneet organisaatiot.  Yksityisoikeudellisia yhteisöja lain silmissä taas ovat yhtiöt, osuukunnat ja yhdistykset.Sanan merkitys on kontekstuaalinen; sen tarkka määre perustuu siihen missä ympäristössä se on, mutta sanakirjaselityksestä löytyy kyllä sen perusta.
Kaikki ihmiset kuuluvat johonkin yhteisöön. Osaan niistä kuulutaan jo syntyperän puolesta, synnytään perheen ja suvun jäseneksi, yleensä myös jonkun maankansalaisiksi.
Euroopan Unionin kautta voisi myös sanoa että jokainen suomalainen on myös Euroopan yhteisön jäsen.
Päiväkodin, koulutuksen, toveripiirin, työn ja harrastusten kautta syntyy jokaiselle ihmiselle oma yhteisöjen ja yhteisöllisten suhteiden verkko.
Yhteisöön kuuluminen on ihmisyyden perustassa. Jo ennen kuin ihmisestä tuli ihminen, ihmisen esi-isät kuuluivat johonkin keräilevään apinayhteisöön.
Kun esi-isämme siirtyivät lihansyöjiksi, tarvittiin entistä kiinteämpää yhteistoimintaa ja yhteisöllisyyden merkitys kasvoi edelleen, niin että lihansyönnin myötä kasvoimme nykyiseen yhteisölliseen ihmisyyteen. Lue lisää ”Mikä on yhteisö?”

Kuoleman puuhamaassa

Minä kuolen.
Sinä kuolet.
Kaikki me kuolemme.
Kuolema lopettaa elämän mutta, kuoleman pelko pilaa sen.

Minun tuttuni, en mene sanomaan häntä ystäväkseni, sillä siihen olisi enemmän matkaa, tekee kuolemaa.

Minä saattaisin sanoa surevani kuolemaansa, mutta en sano, sillä olen surrut hänen elämäänsä kyllin surrakseni hänen kuolemaansa.

Voisin tuntea myötätuntoa, ellei se olisi tungetttelevaa.

 

Minä kunnioitan häntä liikaa surrakseni hänen kuolemaansa, ja tunnen häntä liian vähän, sääliäkseni itseni, mutta niin kuin sanoin kunnioitan häntä ja suren surkeaa elämäänsä, jota hän ei loistossaan ole ansainnut.

Kuolema ei ole rangaistus, vaan laki; kaikki me kuolemme.

Useinkaan meillä ei ole tilaisuutta tai tahtoa valita kuolemaamme, mutta usein meillä on mahdollisuus kuitenkin valita se. Kuolema on väistämättömyys, mutta pakon siitä tekee suhtautumisemme siihen.

Silloinkin kun kuolema on väistämätön, voimme valita sen ja kohdata sen, jos ei tasa-arvoisena, niin ikään kuin olisimme tasa-arvoisia, arvokkaina ja tietoisina siitä että kohtaamme loppumme.

Toisten ihmisten, mieluummin mukavan etäisten, mutta sopivan läheisten ihmisten, jotta uskottavuus säilyisi, kuolema antaa ihmisille mahdollisuuden tunteiden elämysmatkailuun.

Seneca taisi sanoa että meillä on useammin aihetta surun näyttämiseen kuin suruun.

Toisen kuolema muistuttaa omasta kuolevaisuudesta ja ihmisellä on surun edessä mahdollisuus peittää oma itsesäälinsä, hyväksyttävästi itkeä mutta peitää käärinliinalla motiivinsa, kun itkee itsesäälistä.

Hyvä syy piehtaroida kuolemassa, on myöskin näyttää yleisölle, kuinka hyvä ja myötätuntoinen ihminen on, liputtaa käärinliinalla omaa olemassa oloaan, “katsokaa minun myötätuntoni ja suruni loistavuutta, miten hyvä ihminen olenkaan!”

Ja mukavan etäisen ihmisen kuolema antaa meille mahdollisuuden leikkiä tunteiden puuhamaassa, tyydyttää tunteiden addiktiota. On ihmisiä, jotka tarvitsevat kuolemaa voidakseen näytellä tuntevansa jotakin aitoa.

Sen sijaan että toivottaisiin ihmiselle arvokasta kuolemaa, Hyvät Ihmiset huutavat katsomosta: “Kärsi, innistele, anna meille hyvä show, missä voimme näyttää kuinka hyviä ihmisiä me olemme!”

Joinakin päivinä minä en halveksi mitään niin paljon kuin Hyviä Ihmisiä.

Kun ihminen kuolee, väistämättä ja kauhealla tavalla, kun ihminen, joka tulisi kuolla räjähtämällä pirulliseen nauruun, kuolee hiljaa nääntymällä, kuristumalla solu solulta, niin minusta kuolemaa olisi tervehdittävä vapauttajana, ystävänä joka tekee palveluksen.

Vaikka minulla on ollut omat kyyneleeni, ja tulen vielä niitä osani antamaan, en vaihda kunnioitustani falskiin suruun tai itsesääliin.

Cicero sanoi “Mors laborum ac miseriarum quies est”

Kuolema tuo rauhan vaivoilta ja vastoinkäymisiltä.

Karismaa ja exceleitä

Kirjoittelin tuossa muutama päivä sitten työstäni, jossa tutkin HSL:n laatua ja asiakastyytyväisyyttä. Saan siitä työstä tyydytystä kahta IMG_6253kautta, toisaalta sen mielekkyyden vuoksi; HSL:n mielekäs organisaatio, joka oikeasti tekee hyvää alueelle ja sen asukkaille, ja toiseksi, koska olen hyvä siinä.

Ja tämä on merkittävä juttu.

Siitä, missä on hyvä, siitä saa tyydytystä.

Sitten taas, toisaalta, minä olen koulutukseltani vaatturi. Mutta en ole hyvä siinä, mutta siitä huolimatta saan tiettyä tyydytystä siitä, mutta se lähtee asian toisesta syrjästä; olen aika hyvä suunnittelemaan vaatteita, ja se että olen hyvä suunnittelemaan lähtee toisaalta siitä, että olen vaatturi, minulla on käsitys siitä, miten vaate toimii, vaikka en ole hyvä tekemään niitä.
Mutta minulle nämä vaatetushommat ovat yksinäistä työtä, ja siitä en nauti. Minä olen tiimityöläinen.
Kun olin mallimestarikoulutuksessa, nautin paitsi kollegoiden innostavasta seurasta sinänsä, erityisesti tiimityöskentelystä, kun oli projekti, jossa jokaisella oli oma tehtävä, mutta siitä huolimatta teimme työtä yhteiseen päämäärään ja itseorganisoituvana ryhmänä.
Se oli minulle erittäin tärkeä kokemus; näin itseni tiimin jäsenenä selkeämmin kuin koskaan ennen. Tosin työni Talentumin päämoderaattorinakin oli tiimityötä, mutta en silloin sisäistänyt sitä samalla tavalla.

Kenttätyö tutkimuksessa on sosiaalista työtä. Siinä on jatkuvasti kontaktissa ihmisiin, vaikka perinteisessä mielessä ei tiimiä olekaan, tai tiimi on, mutta olemme tekemisissä keskenämme niin vähän ettei sillä ole merkitystä.

Minun on tunnustettava se, etten ole, enkä koskaan tule olemaan aivan sinut sen kanssa, että olen karismaattinen ja sosiaalisesti lahjakas. Jotenkin sen sanominen ääneen on arveluttavaa. Vaan sellainen minä olen. Se tekee tehtävästäni helpompaa ja mukavampaa. Minun ei tarvitse tehdä ollenkaan niin paljon työtä samaan tulokseen päästäkseni kuin useimpien muiden, koska olen mitä olen.

Mutta sitten, toinen puoli, mikä on merkittävä piirre minussa, on tietynlainen… räknääjä. Minusta on kivaa laskea ja tutkia asioita numeroiden valossa, ja nautin kun voin kehittää työ menetelmiä ja metodeja.

Olen vajaan neljän vuoden aikana oppinut tekemään työtäni tehokkaammin, suunnittelemaan työpäiväni ja optimoimaan sen niin, etten oikeastaan kykene tekemään sitä tämän tehokkaammin.
Jos kykenee 13 minuutin sisään matkustamaan kolmella bussilla ja sinä aikana ottamaan asiakaspalautteen 30 matkustajalta, niin eiköhän se raja ole siinä, 26 sekunttia matkustajaa kohden? Ja tämä niin, että kaikki kokevat sen merkittäväksi.
Enää en tee sitä, mutta kun aloin päästä kärryille siitä, mitä tämä työ on, tein itselleni joka päiväksi taulukkolaskennalla strategiakaavion, miten liikkua, missä vaihtaa, kuinka paljon peliaikaa, mihin mennessä homma on hoidettava, että vaihto sujuisi kätevästi ja niin edelleen. Enää en tee sitä, sillä homma on jo siinä vaiheessa, että menen duuniin ja astun virtaan. Toki myönnän, etten ehkä ole enää niin tehokaskaan kuin olin parhaimmillani, mutta tiedän jo, miten homma hoidetaan tehokkaasti, minun ei tarvi enää todistella sitä itselleni.

Tavallaan sääli.

Mesopotamian tiilenpäitä on vielä lukemattomia

Me emme tiedä varmasti, mutta kovasti se näyttää siltä, että moderniksi kulttuuriksi kehittyneen sivistyksen juuret olisivat Mesopotamian ja eteläisen Turkin alueella.

Vaikka muitakin ehdokkaita on, niin voisimme nyt kuitenkin tätä aluetta pitää yhtenä ihmisen kulttuurin perusalueena.
Sekä ilmasto, että ihmisen toimet tuhansien vuosien ajan ovat vaikuttaneet siihen, että alueella ei koko tunnetun historian aikana ole ollut kovin paljon puuta, ja koska sitä on vähän, sitä on käytetty säästeliäästi.
Tämä on johtanut siihen, että ainakin 5000-7000 vuoden ajan alueella on tehty savitiiliä kuivaamalla, ja nämä hauraat tiilet ovat olleet alueen rakentamisen savinen selkäranka.
Poltettua tiiltä on käytetty sitten ulkoverhoilussa, etenkin arvorakennuksisa, ja myös lasitettua tiiltä on käytetty, kuten tiedämme Isharin-portista.

Sikäli kuin tiedämme, jokseenkin samaan aikaan auringossa kuivatut tiilet, olkeen poljettu, on otettu jokseenkin samaan aikaan käyttöön sekä mesopotamiassa sumerilaisten, että egyptiläisten toimesta Niilin rannalla.

Sumerilaiset ovat ehdokkaina ensimmäisen suurkaupungin suunnittelijoiksi ja Uruk saattoi olla ensimmäinen kaupunki maailmassa, jossa asukasmäärä oli kymmeniätuhansia.
Urukissa ollutta zikkuratia, porraspyramidia, joka on rakennettyu noin 2800 eaa, pidettiin pitkään maailman ensimmäisenä monumentaalirakennuksena, mutta itse pitäisin Barnenezin mahtavaa hautarakennusta kyllä monumentaalirakennuksena, ja se on pari tuhatta vuotta vanhempi.

Urukin zikkurat oli kuitenkin 300 vuotta vanhempi Egyptin suuria pyramideja, joten ikää oli niilläkin. Zikkuratin edessä oli suuri temppelialue, joka oli varsinainen kansan palvonta-alue, ja samassa oli myös palatsi-, hallinto- ja varastoalueet.

Sumerilainen asuminen muistutti tavallaan näitä hutongeja, jotka ovat kiinasta kadonneet vasta viime vuosien rakentamisen yhteydessä, mutta sumerilaisissa asunnoissa ei ollut ikkunoita. Asuminen oli järjestetty niin, että huoneiden ovet avautuivat sisäpihalle, ja ovi toimi sekä kulku- että valoaukkona. Käytännössä asuminen säilyi oleellisilta osilta alueella tuhansia vuosia ja ikkuna oli suurin muutos mitä tapahtui sumerilaisten ajoista tähän päivään.

Tässä yhteydessä on hyvä huomioida se, että kivi ja tiili säilyvät aivan toisella tavalla kuin puu, olki ja bambu, tästä johtuen on löytynyt hyvin vähän todisteita korkeakulttuureista, joiden asuminen olisi perustunut muuhun kuin kiveen ja tiileen. Aivan viime vuosina on kuitenkin alettu oivaltaa, että on mahdollista että metsäisimmillä seudulla olisi ollut myös korkeakulttuureija, mutta jäljet ovat hajonneet. Erityisesti huomio kiinnittyy tässä eteläiseen Kiinaan, Yannanin ja Guangxin alueella tehdään tutkimusta, olisiko alueella Kiinan kulttuurin syvimmät juuret.

In the moon in the mood

NYC12 980New York … I really like it in.

If I could afford it, I lived there always part of the year.
Of course, the matter complicated by the fact that I hardly know how to speak English, and this in turn the Google translator, but I understand quite a lot.

In 2012, a show associated with a funny event. I met Mood fabric store a regretsian, unfortunately, when my memory is, what it is now, I do not remember who he was, but he was, but he wanted with me a photograph, and of course I agreed.

But a moment later wanted the picture with an older woman who spoke English with a thick accent. And of course I agreed, and his grandchildren took a picture.

I went to the shelves in between, but I heard this woman and granddaughter discussion around the corner.

– ”Who was he?”
– ”I do not know, but someone famous and foreigner!”

PETJA PALOOZA

Today marks three years since the New York wondrous city had Petja Palooza, a great event for Lucky Cheng’s famous drag show Club.

liput

All really started at the time that I was a columnist for a long time ago Bisnes.fi Journal, which at the time published the Image publishing company. Every spring the Image had party and there I met Liisa Jokinen, who took a picture of me out to Hell looks

But this image is then spread around

I have found my picture so the Korean, French and Italian Web sites.

Happened once, several years later, the guy said that my picture is one American traffic to the site and will be discussed.

I went to the discussion.

That’s how it started

I wrote you for a few years.

Now it is then necessary to say also that I do not really speak English than three words

The first meaning I do not know

Second can not be used with women

and whenever I use a third word, someone comes and beats.

I went to the discussion.

That’s how it tore.

I wrote you got for a few years.

But as Aunt Laila said, ”Get in, even without erection, Bigger ones heve gone before”

And the social online community crowds gathered money so I could get to the New York, to meet them and pull them Petja show.

Here’s how it happened.

Petja Palooza, one of the greatest things in my life.

NYC12 1311A transvestite comediancame to roast me.

There is a saying in Finland
”Singing in the mire”
It means that when someone slanders and insults you, respond so well, that one isindeed beaten.
Well I actually sang a roaster …
I sang to him,

by singing to him, Eugene Onegin answer aria.

I told him first ”I have a letter from your, but do not be afraid”…

And then i sang

” If I wished to pass my life within the confines of the family circle, and a kindly fate had decreed for me the role of husband and father, then, most like, I would not choose any other bride than you. But I was not made for wedded bliss, it is foreign to my soul, your perfections are vain, I am quite unworthy of them. Believe me, I give you my word, marriage would be a torment for us. No matter how much I loved you, habit would kill that love. Judge what a thorny bed of roses Hymen would prepare for us, and, perhaps, to be endured at length! One cannot return to dreams and youth, I cannot renew my soul! I love you with a brother’s love, a brother’s love or, perhaps, more than that! Perhaps, perhaps more than that! Listen to me without getting angry, more than once will a girl exchange one passing fancy for another. Learn to control your feelings; Not everyone will understand you as I do. Inexperience leads to disaster!  ”

Dia1I sang Petja Palooza also a Finnish song author of the famous song ”stud”

I think that very many Finnish man does not receive the full halls of women to sing the background rhythm of the New York monumental city, when it is sung ”Stud”

”Baby, baby come to rock

When bop music playing

I’ll take you straight to nirvana

Other when the guides to browse

I am a stud

Stud who knows the ropes

Gone is the yoke of everyday life

Upon arriving at the Fucking stud!

Baby, baby, I want you!

I want you to swim the rapids!

I drop my trousers to the ankles

and then I fuck you buccal

I’m a stud …

Baby, baby, yet are you mine?

After all, the recent gone wrong?

I’s hair, the sun just go crazy

you will fuck you think!

I am a stud …

Baby, I guess I can ask

either did you get to feeling good?

if you do, then taken again

I fuck you tooth recess

I am a stud …

Diab4 (3)Baby, still want to guess?

Therefore, the address to let

I arrive when I arrive Saturday

I fuck you to your memories

I am a stud …

Baby, why do you rampage around like that?

Why stick to pick up the ball?

Okay, if thou wilt, I can do it

I can fuck you to the skull.

I am a stud …”

All in all, an awesome evening.

NYC12 1245I have a lot thinking how I could organize a response.

If I could somehow sponsors, so that I could organize similar events for one of them.

Although the competition for American readers, which one reaches to Finland for two weeks, so that I could show Helsinki is one of them, and his eyes through all the old readers.

Now the site is closed, but I think my readers still reach out old 100 000, where it would be necessary.

Sanoin sitten pari sanaa ystävyydestä

Minä luokittelen ihmisiä.
Teen sen samalla tavalla, kuin rakastelen: mielelläni.

petjamoderoiJokainen joka väittää ettei luokittele ihmisiä, on valehtelija. Tässä juuri luokittelin ihmiset valehtelijoihin ja muihin.

Mutta minä tiedän paljon ihmisiä.

Joskin on enemmän niitä jotka tietävät minut. Useimmat näistä ihmisistä eivät ole minun tuttujanikaan.

He vain tietävät minut.

Sitten on tuttaviani. Tuttava on tietyllä tavalla ylisanailua, sillä perin vähän sitä useimpia tuttujaan tuntee, mutta jotakin kuitenkin. Tuttaviini lasken sellaisia ihmisiä, jotka ovat kommunikoineet kanssani, antaneet ja saaneet jotakin informaatiota, sen verran että tunnistan heidät helpommin, kuin ihmisen jonka vain tiedän, ja tunnistan juuri ihmisenä.

Sitten on kaverit. Kaverit eivät ole ystäviä, vaikka ystävät ovatkin kavereita. Kaverit kutsutaan kylään, heidän kanssaan käydään ulkona, vaihdetaan kenties jotakin informaatiota ja elintarvikkeita.

Ystävät.

Monet ihmiset käyttävät sanaa “ystävä” ja “ystävyys” perin holtittomasti, siinä määrin kevyesti, jotta on loukkaavaa kuulla se heidän huuliltaan. Heille ystävyys on hei ja naminami. Se on sellaista haistapaskaystävyyttä, jonka esittely loukkaa “ystävää” ja halventaa esittäjää.

Minä olen vakavamielinen mies, ellen peräti “morbidimies”, kuten eräs ystäväkseni luulemani kerran kohteliaasti sanoi ja minä suhtaudun ystävyyteen hieman toisin.

Ystävä ei ole puolueeton, eikä mauton, hajuton ja välttelevä, vaan päin vastoin. Ystäväsi on sinun puolellasi tulisesti, äkisti, suoraan ja vilpittömästi, eikä sen vuoksi että siitä on hyötyä, tai että olisit oikeassa tai… Ystäväsi on liittolaisesi koska on ystäväsi.

Wellington sanoi: Jos minun on valittava petänkö ystäväni vai isänmaani, toivon että minussa on miestä pettämään isänmaani.

Hän oli Ison-Britannian armeijan ylipäällikkö.

Ystävyys ei ole lämmin piimä peltimukissa,  ei vaniljan hajuinen pyyhekumi tai kassalla tarjottu espresso..
Ystävyys ei ole lomapäivä merenrannalla, kalaretki sisämaanretkellä ei työmatka velkaisessa volvossa.
Ystävyys ei ole kissanpentu syntymäpäiväkortissa, hali sateessa elokuun, ei joulun punainen paketti.

Ystävyys on rautahanska rautahansikkaassa, tärpätin karvas kahvi ja raudan maku huulilla.
Ystävyys on huuto joka vastaa joka vastaa kuiskaukseen, korppi joka valvoo kanssasi ja sininen savu viittasi vierellä.
Ystävyys on mustaa multaa, kristallin kirkasta pimeää ja veren karvaista viiniä.

Ja ystävä on se, joka hakee lapion kun minulla on ruumis.

Ken vartijaksi bussin laitetaan….

Duunissa alkaa kesätauko ja kävin parin tunnin luontoretkellä miettimässä tuota duunia
Siis viimeiset, mitä… rapiat kolme vuotta, olen työskennellyt laaduntarkastajana, tarkastaen HSL:n palvelujen ja sopimuskumppanien laatua, niin yleisöltö kysellen, kuin sitten itse tarkastaen miten bussit, metrot ja raitiovaunut noudattavat niille asetettuja laatuodotuksia.

Minulla on ollut mielessäni, että voisin joskus tehdä videon siitä, mitä tämä duuni käytännössä on, mutta on jäänyt tekemättä, kun en ole saanut sopivaan aikaan kaveria mukaan.

Mutta tämä duuni…
Parasta siinä on ollut kontakti yleisön kanssa.

Kontakti ihmisten kanssa, siitä saatu välitön, ja välillinen palaute, on ollut mulle todella voimaannuttavaa. Vaimoni sanoi jo ennen kuin olin tehnyt yhtäkään vuoroa, että se tulee olemaan mulle ihan herkkua.

Hienoa on ollut sekin, että työn vuoksi on tullut tutustuneeksi pääkaupunkiseutuun ihan uudella tavalla, toki Kirkkonummen suunta on jäänyt edelleen mulle vähemmälle, mutta niin Stadi, Vantaa suuri osa Espoota, Kauniainen ja Keravakin on nyt nähty uudella tavalla.

Myös raitiovaunuverkko on avautunut mulle uudella tavalla, näkee sen aivan uudesta perspektiivistiä.

Lisäksi olen oppinut taas unohtuneen taidon; bussisurffauksen.

Kun oppii miten julkinen liikenne sujuu, miten linjat kulkee, niin oppii myös käyttämään sitä nopeammin ja tehokkaammin, kuin moni ymmärtää mahdolliseksi; sitä tietää vaikkapa mikä linja on mahdollista ja miten, ajaa kiinni toisella bussilla, jos sattuu myöhästymään, ja koska sitä kannattaa yrittää.

Raskasta tässä duunissa on työajat, varhaisin duunivuoro alkee kello 6:00 ja työpäivä saattaa sitten, vaikka harvoin niin tapahtuu, päättyä jonnekin yllättävään paikkaan kello 20:00, harvoin toki, mutta joskus sitä on ollut jossakin Espoon ja Vantaan rajalla, ihmettelemässä missä on ja miten täältä pääsee pois.

Fyysisesti tämä siten raskasta, että ensinnäkin tässä on koko ajan jaloillaan, ja jaloillaan liikkuvissa busseissa.

Ja koska me tutkimme nimenomaan ajossa olevaa kalustoa, niin joskus sitä saattaa olla jossakin Vihdintien latvoilla odottamassa että tulee juuri se linja, mikä puuttuu, kello 6:30 ja sitten kun se tulee, bussikuski päättää, että eipä pysähdykään, koska pysäkillä on jo samaan paikkaan menevä toinen auto, ei vaikka heiluttaa siellä punaista kylttiä ja värivaloja, ja tietää, että seuraava mahdollisuus tutkia tuota linjaa on 2 tunnin päästä.

Busseissa pystyssä pysyminen vaatii joskus aika paljon. Kun bussikuski katsoo tärkeämmäksi painaa jarrua, kuin pysäköidä 18 metriä terästä, alumiinia, puuta ja muovia jonkun Nissanin hanuriin ja itse pysäyttää sitten 140 kiloa pitkin käytävää vyöryvän kasan lihaksia, luuta ja läskiä lähinnä käsivoimin, ja sitten nappaa pari matkustajaa vielä sylinsä katiskaan, niin tietää tehneensä muutakin kuin paperitöitä.

Tässä työssä auttaa se, että uskoo tuotteeseen ja minä uskon pääkaupunkiseudun julkiseen liikenteeseen.
Se ei ole täydellistä, siinä on ihan selviä aukkokohtia, ja ilman muuta siinä on kehitettävää, mutta nekin ovat minun kannaltani niitä tekijöitä, jotka ovat auttaneet minua tekemään tätä työtä. Kun tietää että oma työ auttaa näitä ihmisiä, joita työssään palvelee, silloin työlläni on merkitystä.

Minun palkkaukseni on tulospalkkaus. Se tarkoittaa sitä, että saan selkeästi palkkaa vain siitä mikä on tehtäväksi määritelty, mutta sitten yhtäältä, kun ehtii, ja toisaalta, kun työmoraali sitä vaatii, sitä ylittää oman työnsä rajat; kertoo kaupungissa vierailevalle, miten hän pääsee Herttoniemestä nopeimmin Jorvin sairaallalle, miten Pasilasta pääsee Vuosaaren Sofiaan, tai miten ihminen löytää Haagasta Honkanummelle, sitä on oikeasti ihmisen palveluksessa, tekee tärkeää työtä, vaikka palkkaa ei kaikesta saakaan.

Minä tiedän että jotkut kollegat eivät tätä usko, mutta joskus matkustajat tulevat halaamaan ja kiittämään minua työstäni, kun tunnistavat minut pysäkeillä.
Ja lopuksi pikkulapset.
Minä pidän lapsista, mutta minä suhtaudun niihin… kaksijakoinen ei ole oikea sana, ehkä pikemminkin kaksitasoisesti. Yhtäältä minä lähden siitä, että lapset ovat fiksuja, sitten lähden siitä, että he eivät tiedä kaikkea mitä minä tiedän. Tästä lähtee se, että kunnioitan heidän yksilöllisyyttään ja älyään, mutta pyrin kohtaamaan heidät ikään kuin puolivälissä, tietäen sen että minä tiedän enemmän, mutta ymmärtäen sen, että heidän puutteensa ei ole ymmärryksessä, vaan tiedossa.
Monasti siinä sivussa, kun kysyn lapsen vanhemmilta heidän tyytyväisyyttä palveluun, ehdin kommunikoida näitten lasten kanssa, ja heiltä saatu palaute taas on… se nyt vaan on jumalattoman ihanaa, kuten se pikku likka, jonka kanssa keskusteltiin miksi lasi on terävää ja miksi lasin sirpaleissa on niin kauniit värit, sanoo keskustelumme jälkeen äidilleen ”Kyllä sunkin pitäisi hankkia fiksuja kavereita!”

Kotiteatterista

Kuuluvat olevan kotiteatterit kovin muotia, ja täytyy tunnustaa että minäkin olisin kovin mielissäni sellaisesta, todellisuus vain näyttää siltä ettei minulla konsanaan ole kunnolliseen varaa, mutta…

Jos ajattelen millaisen kotiteatterin haluaisin, niin lähtökohdanhan pitäisi olla silloin kodissa ja henkilökohtaisissa mieltymyksissäni: mitä minä haluaisin kotiteatterissa katsoa.

 

Kaikki tuttuni sen tietävät, minä olen musiikkimiehiä, näin ollen musiikkiteatteri on se mikä pitää huomioida.
Silloin on lähdettävä liikkeelle akustiikasta.

Moderneissa teattereissa lähdetään liikkeelle katsojapaikoista ja sen varjolla sorretaan sitten akustiikkaa. Musiikkiteatterissa akustiikka on oleellisen tärkeä, joten se on huomioitava.

Sitten on huomioitava itse musiikki.
Minä pidän Verdistä, Tsaikovskista ja Bizetistä. Jokainen heistä on säveltänyt aika äänekästä musiikkia, joten tämä asettaa yhden rajan toimivalle kotiteatterille.

Jos sitten ajatellaan näitä teoksia visuaalisesti, niin ajatelkaapa Verdin “il trovatore” jos mustalaiskuoron ja Azuzenan kohtauksessa kuoro korvataan mies kvartetilla?
Ei toimi.

Tai jos Jevgeni Oneginin sadonkorjuukuoro korvataan posetiivarilla?
Ei toimi.

Eli olisin halukas väittämään seuraavaa.

Hyvä kotiteatteri minun tarpeisiini, on vähintään 1500 neliötä, jossa näyttämön osalle tulee 30*20 kokoinen ala, ja 1200 loput katsomon osalle. Tässä ei ole huomioitu orkesterisyvennystä, joka jää ikään kuin näyttämön alle. Pelkkien puhenäytelmien kanssa luonnollisesti pärjäisi pienemmällä, mutta minä olen oopperamiehiä ja kunnon ooppera tarvitsee tilaa.

Normaalit teatterit antavat osviittaa siitä miten hyvä musiikkiteatteri toimii, ja miksi haaveilla huonosta?

Näin ollen kotiteatterin pitää olla tarpeeksi korkea. Edellä mainittujen mittojen kanssa väittäisin että vähintään 8-12 metriä on oikea korkeus kotiteatterille. Salin katon suhteen haluaisin muutoin samanlaisen rakenteen kuin Wienin filharmonisen seuran salissa: alas laskettu välikatto on itse asiassa punottu, kuin kori, kuusiviilusta, ja tämä rakenne on sitten päällystetty stuccolla. Sanovat tätä kaikkein parhaaksi ratkaisuksi.

Itse nuoruudessani teatterissakin työskennelleenä tiedän että teatteri ei ole vain se mitä näkyy esityksen aikana, vaan sen aikana tapahtuu taustalle paljon. Näin ollen pitää huomioida sosiaalitilat ainakin 12 solistille, 60 henkiselle kuorolle, 40 henkiselle baletille ja 80 henkiselle orkesterille ja näyttämöhenkilökunnalle.

Kotiteatterissa jo sana kertoo mistä on kyse. Teatterista kotona. Kotiteatterin pitää siis olla osa kotia. Teatterikappale ei kuitenkaan synny vain siitä että mennään näyttämölle ja aloitetaan, vaan onnistunut laadukas esitys vaatii kurinalaista harjoittelua. Minä en kuitenkaan haluaisi kotiini jatkuvasti porukkaa harjoittelemaan, joten varsinaisen näyttämön lisäksi tarvitaan ainakin kaksi tai kolme harjoittelusalia.

Lavastetekniikkakin vaati oman osansa, mutta ei välttämättä niin kovasti kuin muu toiminta. Lavasteet ovat tyylikysymys, enkä minä itse suosi mitään erityisen mahtipontista lavastusta, joten siihen ei paljoa tarvita.

Eli enpä usko saavani koskaan kotiteatteria, niin kiva kuin se olisikin.