Kuukausi: kesäkuu 2019

Rouva Barberis lähtee ulos

Rouva Barberis seisoi ovella, päällään turkkinsa, sama, joka hänellä oli ollut silloin kun oli tavannut ulkoministeri Cianon Torinossa. Se tuskin oli muodikas tuolla ulkona, mutta varmasti tarpeellinen.
Ovi hänen edessään oli vielä suljettu, mutta hän katsoi sitä, kuin näkisi sen taakse. Oven takana koitti vapaus, joka näyttäytyi kepeänä ja kirkkaana siitäkin huolimatta, ettei hän ollut koskaan ollut varsinaisesti teljettynä sisälle.


Achille pärjäisi kyllä, Rouva Barberis ajatteli, vetäessään nahkakäsineitä käsiinsä, ei hän olisi poissa, kuin puolisen tuntia, mitä sinä aikana voisi tapahtua?
Jos se poliisi, ylikomisario Capratorrente ei olisi käynyt, hän ei luultavasti seisoisi ovella, valmiina astumaan kynnyksen yli ensimmäistä kertaa… Ensimmäistä kertaa sodan loppumisen jälkeen.
Rouva Barberis laski teljelle, avasi oven, astui ulos talostaan ja laski ensimmäistä kertaa koskaan jalkansa lumen peittämälle kotikadulleen. Hän ei tiennyt, oliko seuraavan kulman takana vielä se pieni baari, mikä siinä oli ollut sodan aikana, mutta jotenkin hän toivoi sen olevan siellä yhä.
Baari oli suljettu ja tuolit oli pinottu osin kiinni rullatun markiisin alle. Terassin tuolit näyttivät melkein yhtä kuluneilta kuin ylikomisario Capratorrenten kengät. Rouva Barberis oli hieman pettynyt, ja päätti, että kävelisi korttelin ympäri, oli miten oli.
Seuraavalla kadulla näytti olevan jotakin tapahtumassa, karabinieerit olivat katkaisseet kadun di Santin kangaskaupan kohdalta ja poliisit menivät vastapäiseen taloon.
Rouva Barberis tunnisti avuliaan ylikomisario Capratorrente, joka näkyi muiden poliisien seasta liki päätä pidempänä, ja tämän takana harteikkaan komisario Nieddun, menevän taloon. Katsoessaan poliiseja rouvan huomion kiinnitti toisella puolella karabineerejä seissyt pappi, joka oli yhtä pitkä kuin ylikomisario. Pappi näytti samaan aikaan arvovaltaiselta ja samaan aikaan lempeällä, mutta kuitenkin vaarallisella tavalla. Papin katse ei ollut suunnattu ovelle, jonne poliisit olivat menneet, vaan oven lähellä seisovaan nuoreen naiseen. Papithan ovat kuitenkin miehiä.
Papin huomion saanut nainen oli kaunis, muistutti jostakin rouva Barberiksen nuoruudessa, takki näytti liian heppoiselta säähän nähden, mutta laukku näytti matkan päähän vankalta ja hyvin tehdyltä. Naisen asennossa oli jotakin, joka sai rouva Barberiksen epävarmaksi.

Nicola di Santis oli jännittynyt Hän pelkäsi hukanneensa tilaisuutensa, eikä tiennyt mitä siitä seuraisi.
Neiti di Santis tunsi belgialaisvalmisteisen pistoolin painavana laukussa ja tiesi, että hetken kuluttua saattaisi koittaa se hetki jota hän aina oli pelännyt: hänen olisi saatava ase salamannopeasti ulos laukusta ja ammuttava kohti kohden harmaa tukkaista miestä, inhottavinta, joka koskaan oli tallannut Bragalonen katujen mukulakiviä verentahrimilla läskipohjakengillään, Angelo di San Epifaniota, -pelkkä ajatus sai Nicolan sydämen takomaan hurjasti ja kylmännihkeä hiki pakkasessa hänen popliinitakkinsa kainaloihin.
Kun neiti di Santis otti kiinni laukussa olevan aseen kahvasta, joku laski kätensä hänen käsivarrelleen ja hän jähmettyi; katsoi ensin pitkää kapeaa kämmentä käsivarellaan, ja antoi sitten katseen seurata mustaa hihaa pelleriinin reunaan ja kohotti sitten katseensa, ja näki hyvin pitkän, nuoren ja lempeäsilmäisen papin katsovaan häntä silmiin.

Kunnon taiteilijana…

Sehän oli sen rontti, Picasso, sietämätön mies, joka sanoi, ettei kunnon taiteilija lainaa, vaan varastaa.
Tämä mielessä julkaisen täällä yhden lempitarinoistani kokonaan. Jos Robert tästä loukkaantuu, niin tulkoon sanomaan itse.
Saattaa olla, että suurella osalla lukijoistani on puutteellinen yleissivistys tämän ymmärtämiseen, mutta se ei muuta minun suhtautumistani teihin, tiesinhän minä millaisia te olette.

Joten antaa mennä.

FABLES

BY
ROBERT LOUIS STEVENSON

I.—THE PERSONS OF THE TALE.

After the 32nd chapter of Treasure Island, two of the puppets strolled out to have a pipe before business should begin again, and met in an open place not far from the story.

“Good-morning, Cap’n,” said the first, with a man-o’-war salute, and a beaming countenance.

“Ah, Silver!” grunted the other.  “You’re in a bad way, Silver.”

“Now, Cap’n Smollett,” remonstrated Silver, “dooty is dooty, as I knows, and none better; but we’re off dooty now; and I can’t see no call to keep up the morality business.”

“You’re a damned rogue, my man,” said the Captain.

“Come, come, Cap’n, be just,” returned the other.  “There’s no call to be angry with me in earnest.  I’m on’y a chara’ter in a sea story.  I don’t really exist.”

“Well, I don’t really exist either,” says the Captain, “which seems to meet that.”

“I wouldn’t set no limits to what a virtuous chara’ter might consider argument,” responded Silver.  “But I’m the villain of this tale, I am; and speaking as one sea-faring man to another, what I want to know is, what’s the odds?”

“Were you never taught your catechism?” said the Captain.  “Don’t you know there’s such a thing as an Author?”

“Such a thing as a Author?” returned John, derisively.  “And who better’n me?  And the p’int is, if the Author made you, he made Long John, and he made Hands, and Pew, and George Merry—not that George is up to much, for he’s little more’n a name; and he made Flint, what there is of him; and he made this here mutiny, you keep such a work about; and he had Tom Redruth shot; and—well, if that’s a Author, give me Pew!”

“Don’t you believe in a future state?” said Smollett.  “Do you think there’s nothing but the present story-paper?”

“I don’t rightly know for that,” said Silver; “and I don’t see what it’s got to do with it, anyway.  What I know is this: if there is sich a thing as a Author, I’m his favourite chara’ter.  He does me fathoms better’n he does you—fathoms, he does.  And he likes doing me.  He keeps me on deck mostly all the time, crutch and all; and he leaves you measling in the hold, where nobody can’t see you, nor wants to, and you may lay to that!  If there is a Author, by thunder, but he’s on my side, and you may lay to it!”

“I see he’s giving you a long rope,” said the Captain.  “But that can’t change a man’s convictions.  I know the Author respects me; I feel it in my bones; when you and I had that talk at the blockhouse door, who do you think he was for, my man?”

“And don’t he respect me?” cried Silver.  “Ah, you should ‘a’ heard me putting down my mutiny, George Merry and Morgan and that lot, no longer ago’n last chapter; you’d heard something then!  You’d ‘a’ seen what the Author thinks o’ me!  But come now, do you consider yourself a virtuous chara’ter clean through?”

“God forbid!” said Captain Smollett, solemnly.  “I am a man that tries to do his duty, and makes a mess of it as often as not.  I’m not a very popular man at home, Silver, I’m afraid!” and the Captain sighed.

“Ah,” says Silver.  “Then how about this sequel of yours?  Are you to be Cap’n Smollett just the same as ever, and not very popular at home, says you?  And if so, why, it’s Treasure Island over again, by thunder; and I’ll be Long John, and Pew’ll be Pew, and we’ll have another mutiny, as like as not.  Or are you to be somebody else?  And if so, why, what the better are you? and what the worse am I?”

“Why, look here, my man,” returned the Captain, “I can’t understand how this story comes about at all, can I?  I can’t see how you and I, who don’t exist, should get to speaking here, and smoke our pipes for all the world like reality?  Very well, then, who am I to pipe up with my opinions?  I know the Author’s on the side of good; he tells me so, it runs out of his pen as he writes.  Well, that’s all I need to know; I’ll take my chance upon the rest.”

“It’s a fact he seemed to be against George Merry,” Silver admitted, musingly.  “But George is little more’n a name at the best of it,” he added, brightening.  “And to get into soundings for once.  What is this good?  I made a mutiny, and I been a gentleman o’ fortune; well, but by all stories, you ain’t no such saint.  I’m a man that keeps company very easy; even by your own account, you ain’t, and to my certain knowledge you’re a devil to haze.  Which is which?  Which is good, and which bad?  Ah, you tell me that!  Here we are in stays, and you may lay to it!”

“We’re none of us perfect,” replied the Captain.  “That’s a fact of religion, my man.  All I can say is, I try to do my duty; and if you try to do yours, I can’t compliment you on your success.”

“And so you was the judge, was you?” said Silver, derisively.

“I would be both judge and hangman for you, my man, and never turn a hair,” returned the Captain.  “But I get beyond that: it mayn’t be sound theology, but it’s common sense, that what is good is useful too—or there and thereabout, for I don’t set up to be a thinker.  Now, where would a story go to if there were no virtuous characters?”

“If you go to that,” replied Silver, “where would a story begin, if there wasn’t no villains?”

“Well, that’s pretty much my thought,” said Captain Smollett.  “The Author has to get a story; that’s what he wants; and to get a story, and to have a man like the doctor (say) given a proper chance, he has to put in men like you and Hands.  But he’s on the right side; and you mind your eye!  You’re not through this story yet; there’s trouble coming for you.”

“What’ll you bet?” asked John.

“Much I care if there ain’t,” returned the Captain.  “I’m glad enough to be Alexander Smollett, bad as he is; and I thank my stars upon my knees that I’m not Silver.  But there’s the ink-bottle opening.  To quarters!”

And indeed the Author was just then beginning to write the words:

Chapter XXXIII.

Yggdrasil

Jos minulla olisi, niin kuin tulisi olla, mieleni mukainen maaseutuasunto, tontille raivattaisiin aukio, ja aukiolle kuoppa, johon ajettaisiin hyvää maata, ja ulkokehältä stabiloitaisiin.

Aukiota varten tehtäisiin renkaita, betonista, sisämitaltaan 2,95 metriä.
Renkaat laitettaisiin pystyyn, kehään, niin että pohjalle tulisi tasoite, joka tasoittaisi sen passeliksi kahden ihmisen kävellä. Kehän läpimitta olisi jokseenkin 16,5 metriä.

Kehä tiivistettäisiin sisäpuolelta puoleenväliin asti, ja täytettäisiin mullalla, huolellisesti.

Renkaat massattaisiin sisäpuolelta sopivalla epoksilla kullanväriseksi, ulkosivulta vihreän harmaiksi. Renkaiden reunoihin laitettaisiin valorengas, ja renkaan sisäpuolelle liikkeen tunnistin, idea olisi, että pimeän aikaan rengas valaisi, mutta ei sitä rengasta, minkä sisällä kuljetaan, vaan kehän vastapäisen, ja valo kulkisi kullatussa käytävässä, niin että kuitenkin hämärin kohta olisi se, missä kuljetaan.

Ja kehän keskelle istutettaisiin saarni.
Ei muuta.

Ja elokuun iltoina puistossa kasvaisi saarni kultaisen kehän keskellä, ja kultaisessa kehässä kulkisi toisinaan valo.

Venäjän taika – Uudelleen syntymä

1553 kukistuu Rooman valtakunta, joka siinä vaiheessa on kutistunut Konstantinopolin kaupungiksi ja Venäjän valtaistuimelle nousee 1462 Iivana III Suuri, jolla on selkeänä politiikkana lopettaa tataarivalta Venäjällä.

1473 Venäjän Iivana III nai Itä-Rooman viimeisen keisarin veljentyttären, ottaa käyttöön arvonimen, “Koko Venäjänmaan Tsaari”, Bysantilainen etiketti otetaan käyttöön ja Keisarin vallantunnukseksi otetaan Bysantin kaksipäinen kotka.
Seuraavana vuonna, samana jolloin Lorenzo Loistava kaappaa vallan Firenzessä tuhoamalla Pazzit, Moskova valtaa Novgorodin ja tekee lopun sen liki demokraattisesta aatelisvallasta.

Tämä kaikki kuitenkin edelleen muodollisesti tataariherruuden alla ja 1480 lähettävät taas kaanit armeijan kohden Moskovaa, mutta kenraali Talvi estää armeijaa milloinkaan pääsemästä Moskovaan. Seuraavana vuonna Krimin tataarit lyövät Kultaisen Ordan täysin ja kokonaan.
Venäjä vapautuu vanhasta vainolaisesta ilman sotaa, mutta eivät myöskään saa aikaan kansallista heräämistä.

Iivana III on Moskovan suvereeni valtias.

Bragalonen vaalea koira

Koira nousi apteekin ovelle, katsoi sitä, aukiota, ja siltä pohjoiselle portille menevää tietä. Koira näytti tarkkaavaiselta, ja merkkasi vielä apteekin ovenpielen, ennen kuin lähti kohden pohjoista vievää tietä.

Kun koira lähti liikkeelle, se nosti nopeasti askeleen joustavaksi juoksuksi, ei sellaiseksi, kuin takaa-ajossa tahi kisassa, vaan nopeaksi, määrätietoiseksi juoksuksi, kuin koira joka tietää että nyt on vainu, mutta tietää että syytä kaikkensa antamiseen ei ole, vielä.

Koira juoksi pohjoiseen, Porto Floresin tietä, kohden ylänköä, väistellen tarkoilla aisteillaan harvan liikenteen hyvissä ajoin.

Eläin jolkotti jokseenkin vauhtia hidastamatta Porto Floresin tien alun serpentiinit, mutta kohdassa, missä auto lojui katollaan lumisella rinteellä, koira hieman hidasti, jopa pysähtyi hetkeksi, ennen kuin kiersi ylärinteen puolelle, ja laskeutui sitä kautta autolle.

Onnettomuuspaikalle satanut lumi peitti auton pohjan, ja kaikki jäljet mitä poliisit ja ambulanssimiehet olivat jättäneet, mutta eläin suuntasi suoraan autolle, ja kolusi sen tarkkaan, nuuhkien tarkasti kaiken, hansikaslokerosta kattoon, kaasupolkimesta takaikkunaan.

Hetkeksi koiran huomion veti kauempaa liikkeelle lähtenyt kaniini, mutta koira ei ollut nyt kaniinijahdissa, vaan etsi jotakin muuta.

Kun auto oli läpeensä nuuhkittu, koira ryömi ulos rikkoutuneesta takaikkinasta, ja nuuhki vielä takaluukun, ja sitten kiinnitti huomiota maastoon.

Jos tiellä olisi ollut enemmän kulkijoita, joku olisi jälkeen päin voinut ihmetellä, mikä on saanut yksinäisen koiran niin säännölliseen toimintaan, että jättää auton ympärille jälkensä säännöllisenä spiraalina, joka ulottuu yläpuolen matalasta rikkinäisestä kaiteesta, alapuolen kiviselle reunukselle, mutta sinä päivänä vain muutama auto ajoi ylös, palatakseen saman tien takaisin, kun Porto Floresin tie paljastui mahdottomaksi ajaa lumen vuoksi.

Palattuaan tielle, koira kuunteli ensin hetken, ja kohosi sitten hetkeksi takajaloilleen, katsomaan alarinteeseen vielä kerran, ja lähti sitten taas ylös tietä, suuntaan missä haisi savu.

Seuraavasta tienhaarasta koira poikkesi päätielle, lumiselle pikkutielle, jossa yksikään kulkija ei ollut sinä päivänä jättänyt vielä jälkiä. Pienen matkaa pikkutietä kuljettuaan, se päätteli maastossa olevan helpomman reitin, ja lähti sitä kautta ylemmäs, kohden tien päässä olevaa vanhan linnoituksen perustalle rakennettua taloa.

Musta aukko seinässä tuijotti lumista pihaa kuin Polyfemoksen sokea silmä. Koira nosti kuononsa korkealle ja nuuhki yleisvaikutelman, ennen kuin käveli läpi pihan aukolle, jonka takana oli musta pimeys vaihtoehtona pihan koskemattomalle hangelle.

Huivi on tekniikkalaji

Mun tekisi mieleni kokeilla yhtä ompelujuttua.

Erilaisia silkkejä, granaatteja ja kristalleja

Olen kokeillut tekniikkaa villaan, mutta tiedä, voisiko sitä käyttää silkissä, pellavassa tai hampussa. Nokkosessa se ei toimi.

Minähän olin nuorena Jari Saaren ja Kalevalakorun pajoilla, ja tunnen paitsi käytössä olevia ompelu- ja metallitekniikoita, myös historiallisista työtapoja, ja kiinnostukseni mm. lääketieteeseen ja moderniin teknologiaan, on saaneet minut näkemään aivan uusia mahdollisuuksia käsitöissäkin, joissa ideat ovat teknologiasta, vaikka sitten toteutus manuaalista.
Koska toi kyynärpää on, mitä se on, ei tuota hommaa voisi tehdä, kuin muutaman tunnin päivässä. Ja yhden huivin tekemiseen menisi ainakin 150 tuntia. Jos laskisi teoreettisen hinnan huiville, sen tuotantokustannukset olisi noin 2800€, jos siihen laskisi ompelijan palkan.

Jos käyttäisi koristeluun vielä kultalankaa ja mabeja, joita mulla muutama on, tulisi hintaan ainakin muutama satanen lisää.

Jos sille pitäisi laittaa myyntihinta, se olisi varmaan yli 6000€ ja se olisi ehdottomasti kallein vaate mitä olen tehnyt.

Mutta jos se onnistuisi, se olisi suunnilleen maailman upein huivi.

Eikä vaimo kuitenkaan keksisi, missä sitä pitäisi.

Ajan tytär


Siinä maailmassa, jossa kaikki olisi mahdollista, maaseutuasunnollani pystytettäisi patsas, alumiinia oleva luonnollista kokoa oleva alumiinityttö, lotus- asennossa.

Tyttö olisi nuori, siro, kuin kevät.
Patsaan päälle laitettaisiin kolmen teräspilarin varassa oleva kalkkikivi, joka olisi päältä hiottu hieman kuopalle, ja vastaavasti, veistetty niin, että vaikka sen alapinta näyttäisi luonnolliselta, sen kiven alin kohta, 10-15 senttä matalammalla kuin reuna, olisi juuri patsaan kohdalla.
Patsaan päällä oleva paasi olisi riittävän iso, ettei normaali sade kastele patsasta, mutta kun kiven päälle sataisi vettä, se tihkuisi läpi juuri tytön päältä. 

Kalkkikivi läpäisee vettä, ja liukenee siihen. Alumiinin päällä taas vesi jatkaa matkaa, mutta kalkki kovettuu sen päälle kuoreksi, niin kuin stalamiitti.

Tyttö, nainen, itsessään ajassa kiinni, ajan vankina ja siinä eläen, eläisi kivessä.

Kun aika kuluisi, kivi kuluisi hitaasti, ehkä, jonakin päivänä, kivi olisi kulunut niin ohueksi, että se murtuisi, ehkä.
Jonakin päivänä, kenties, koko tyttö olisi kadonnut kiven sisään, kenties.
Ja kenties, jonakin päivänä, haurastunut kivi tipahtaisi alla olevan tytön päälle, mahdollisesti, ehkä.
Mahdollisesti kiven sisällä oleva tyttö palkastuisi, kun kivi tipahtaisi päälle, tai kenties tyttö rikkoutuisi, tai sitten ei.
Ja ehkä jonakin päivä, ehkä, kun kivi olisi kulunut päältä pois, sade huuhtoisi taas kuoren tytön päältä, hitaasti.
Saattaisi olla, että tähän menisi sata vuotta, tai kolmesataa, kenties tuhat kolmesataa, tai kolmetuhattasata, tai sitten ei, tai jotakin muuta, mutta niin aika kuluisi, ja jonakin päivänä, tyttö paljastuisi taas kalkkikuorestaan. *
Tai sitten jonakin toisena päivänä.

Francis Bacon, hän sen sanoi, “Totuus on ajan tytär, ei auktoriteetin.”

Venäjän taika – Euroopan tie

Kun katsoo Eurooppaa hieman kauempaa, näkee että Eurooppa on niemi Aasian kyljessä, rysänperä, jota rikkovat syvät lahdet ja niemen repaleet. Päälle änkeävä Afrikka on pakottanut Euroopan joustamaan ja nousemaan maasta Pyreneiltä Tatralle.

Rikkonainen maasto ja asema maailman reunalla, kaikkinensa siedettävien, mutta monipuolisten sääolosuhteiden kanssa, on luonut tilanteen, jossa melko pienellä alueella on ollut useita, keskenään suhteellisen kilpailukykyisiä kielikulttuuria alueita.

Keskinäinen kilpailu, Rooman ja Kaarle Suuren jättämän perinnön kanssa, on leimannut läntisen Euroopan historiaa, mutta tässä yhteydessä ei sovi unohtaa myöskään meidän itäistä perintöämme, kristinuskoa, jonka mobiliteettiin Kemppinen viittasi

Kun Rooman valtakunta ja sen takaama kauppareittien turvallisuus oli kadonnut, lokaalikilpailu, paikkalisherrojen tullit ja verot lamaannuttivat kaupan ja rahatalouden.

Kun olot alkoivat vakiintua, kauppa elpyi ja kun pääomat kerääntyivät, alkoi rahatalous kohentua.

Tässä yhteydessä on muistettava että maailman tärkein kauppatavara kansainvälisessä kaupassa oli hyvin kauan tekstiilit ja kuidut. On arvioitu että ompelukoneen keksimiseen asti, noin 60-80% kaikesta palkkatyöstä liittyi tavalla tai toisella ihmisten pukemiseen.

Sitten katsotaan Italiaan.

Eurooppa on niemi Aasian kyljessä.
Italia on niemi Euroopan kyljessä.

Sisilia oli aikoinaan, ei kauaa, mutta kuitenkin aikansa taloudellinen ja sivistyksellinen suurvalta. Ensimmäinen maa Euroopassa, jossa koulutettiin naislääkäreitä ja synnytyslääkäreitä yliopistossa. Tunisin islamilainen ruhtinas maksoi veroa Sisilian kuninkaalle Salarnon akatemia oli Euroopan ensimmäinen maallinen yliopisto, jonka tarkoitus oli tuottaa oppineita palvelemaan valtiota, eikä kirkkoa.
Sitten tulivat ranskalaiset. Varokaa ranskalaisia, silloinkin kun he haluavat lahjoja.

Keski-ajalla, itse asiassa pitkälle 1800-luvun puolella, Välimeri oli vielä suhteellisen turvaton kauppamerenkululle. Pohjois-Afrikan merirosvot kaappasivat Eurooppalaisia kauppalaivoja silloin tällöin vielä 1860 luvulle asti. Tämä, ja puutteellinen navigaatio piti laivat likellä rantaa.

Rooma. Euroopan merkittävin organisaatio oli kirkko, jota johdettiin Roomasta. Tämä tarkoitti henkilö ja rahaliikennettä pitkin Italiaa.

Villa.
Arno kokoaa merkittävän osan Toskanan kukkuloille satavasta vedestä. Keskiajalla se oli purjehduskelpoinen sen aikaisille laivoille Firenzeen asti. Firenzessa oli silta yli Arnon. Puolet Roomaan menevästä liikenteestä kuli Firenzen läpi.

Lammas sopeutuu niihin olosuhteisiin missä se elää. Jos se ei sopeudu, ei lampaita.
Firenze on joki varressa, ensimmäisen ja pitkään ainoa sillan kohdalla, kukkulat kolmella sivulla.
Kukkuloilla ja vuorilla lampaat saivat melko hyvin ravintoa lämpimän kesän aikana, mutta talven varalle piti kasvattaa paksu villa.

Kun ranskalaiset tekivät lopun Sisilian sivistyksestä, he työnsivät liikkeelle yllättäviä voimia. Oppineet pakenivat Sisiliasta. Osa löysi sijansa Granadasta, osa Egyptistä ja päättyivätpä jotkut sitten Italian pieniin kaupunkivaltioihin. Matematiikka, kemiaa, lääketiedettä ja vaikka mitä levisi ympäri Välimeren. Sisilia jäi sivuun seuraavasta loikasta.

Firenzessä omaksuttiin etelästä tulleilta uusia ajatuksia, uusia tapoja kutoa kankaita, värjätä niitä, kaksinkertainen kirjanpito, osuuskunta ja osakeyhtiö.
Firenzen kankaat menivät sinne missä oli rahaa. Ne matkasivat yli vuorten, levittäytyivät pitkin jokilaaksoja ja kiemurtelivat rannikoita myöten. Pääomat kerääntyivät, se piti saada tuottamaan, joten se sijoitettiin uusiin yrityksiin, sitä lainattiin ruhtinaille ja sillä rahoitettiin sotia, pr- ja vaalikampanjoita.

Raha verkostoitui.
Paaveja ja ruhtinaita ostettiin, vaihdettiin ja myytiin.
Syntyi rahan kukkia, joista sidottiin uuden maailman hääkimput.
Jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin lainattua ja jotakin sinistä.

Poppelitemppeli

Jos asiat olisivat, niin kuin haluaisin niiden olevan, ja kaikki mahdollista, laittaisin maaseutuasuntoni tontille poppelitemppelin. 

Tilaa tarvitsisin tuolle vähintään puolisen hehtaaria, maata, jossa olisi riittävästi maata kallion päällä, ja tietysti poppeleille ja haavoille suotuisat olosuhteet.
Ensin istutettaisiin maahan isopoppelit, pareittain, ja katsottaisiin valmiiksi muut istutus paikat.
Muualta, mistä sitä nyt saataisiin, kerättäisiin vesakon varsia, latvuksia ja oksia, paljon ja isosto, joiden paksuus olisi 5-15 senttiä, ja ne terotettaisiin sekä sahattaisiin varteen pari uurrosta, poikittain, 45 asteen kulmaan. Sekalainen puutavara olisi sitten kaikenlaista joutopuuta, mitä sitä nyt saisi, mutta mahdollisimman sekasin kaikkea mahdollista. Pinta hiillostettaisiin vielä nopeasti, ennen käyttöä, jotta ne maatuisivat mahdollisimman hitaasti.
Ja sitten ne upotettaisiin maahan, vieri viereen, sattumanvaraisesti, kärki alas, ja varteen tehty uurros vielä ottaisi vastaan, ettei ne nousisi helposti ylös.
Käytävät tehtäisiin näistä puuvaarnoista, ja jokaiselle puulajille ominainen tapa värjäytyä, omia sieniä, lahota ja maatua loisi sitten elävän, joka vuosi erilaiselta näyttävän pinnan.
Kenties seuraavana vuonna, kun tai ehkä vasta seuraavana, istutettaisiin sitten pylväshaavat reunalle. Kolmen ryhmiin, muutaman kymmenen sentin päähän toisistaan, ja samalla vedettäisiin köysillä ensimmäisten latvo hieman kaarelle keskustaa kohden ja myös keskellä olevien latvuksia voisi alkaa taivuttaa kohden toisiaan.
Sitten alettaisiin juntata maahan, sitä myöten kun puutavaraa löytyy, lisää vaarnaa, niin että syntyisi kokonaisuutta kiertävä ulkokäytävä, leveydeltään puolet yhtä suuret kuin sisäpuolen sivukäytävät. 
Uloimpana olisi, sen mukaan mitä luontevasti mahtuisi, niittukaistale, villi, mutta istutettu.

“Ulkoseiniksi” pylväshaapojen juurelle laitettaisiin aroniapensaita.  


Sitten tehtäisiin alttari.
Messinki-, kupari ja rautalangasta punottu päältä avoin pöydän korkuinen häkki. 
Siihen kasattaisiin joka vuosi pintaan uusi kerros puuta. päällimmäiseksi halkaistua pölliä, yhtä pitkää, kuin alttari on leveä.
Metalli luovuttaisi kokonaisuuteen oman osansa, puut, sekalaiset, maatuisivat omaan tapaansa.

Haavpjen latvoja taivutettaisiin vuosi vuodelta toisiaan kohden, kunnes ne voitaisiin ympärä toisiinsa kiinni.  Puut loisivat lehtevän holviston, joka olisi hieman gotiikan henkinen muodoltaan.
Maahan upotettuja vaarnoja täydennettäisiin, milloin syytä olisi, ja ne muuttuisivat hiljalleen, vuosi vuodelta maahan kadoten, yhtäältä ravintona temppelille, toisaalta hitaana hiilinieluna. 

Hyvä olisi, jos kokonaisuus olisi lähellä vettä, joen partaalla, tai vaikkapa kanavan avulla joesta erotetulla saarella, niin puut saisivat vettä ja vesi loisi kokonaisuudelle sen kontekstin,minkä sille haluaisin, auttaisi sen mielikuvan syntymisessä, minkä haluan synnyttää. 



Ja koko ajan kaikki muuttuisi.
Puut kasvaisivat, heiluisivat tuulessa, kukkisivat ja tekisivät siementä.
Vaajat maassa lahoaisivat, saisivat lahottajasienet, lajinsa mukaan, katoaisivat, ja uutta puuta upotettaisiin maahan, kun tarvetta olisi. 
Elämä jatkuisi.

Kokoajan muuttuen. 

Pinnalla tänään

Haluaisin luoda tv-formaatin, ”Pinnalla tänään”. 

Jonkin järven selälle tehtäisiin kiillotettu jäärata talveksi, ja siihen avannot, 25, 50, 100 ja 200 metrin kohdalle. 

Ensimmäisissä jaksoissa kotimaiset urheilutoimittajat vedettäisiin liinoilla jään alle, ja aina avannon kohdalla kysyttäisin ”miltä nyt tuntuu?”

Katsojat voisivat lyödä vetoa, missä kohden sätkiminen loppuu. 

Seuraavina viikkoina kutsuttaisiin viikon vieraiksi kotimaisia sketsiviihteen tähtiä. 

Kesällä sitten olisi sisarohjelma ”Kyllä nyt naarattaa!” 

Siinä soudeltaisiin samalla järvellä ja keskusteltaisiin samalla leoppoisasti filosofisista kysymyksistä, ja katsottaisiin kuka talveb ohjelmien vieraista sillä viikolla sattuisi naaraan.

Formaatti tulisi mullistamaan kotimaisen televisioviihteen