Mielleyhtymä

Koira liikkui rivakasti, ja kaupungissa, missä koirat kulkivat kuin kulkivat, omassa rauhassaan, jos eivät ketään häirinneet, ei siihen kiinnittänyt huomiota juuri kukaan.

Vanhassa kaupungissa, katedraalin likellä, koiran huomasi vanhahko nainen, jonka varusteet talviseen kaupunkiin näyttivät kerätyiltä enemmän teatterin puvustosta, kuin tavallisen naisen vaatekaapista. Nainen näki  koiran ja tarkkaili hetken tätä asiantuntevasti. Koira oli suuri, ja sen kellervät, osin harmaantuneet karvat olivat niin lyhyet, että koiran lihasten liike väreili karvojen kärjissä. Tuollaista koiraa nainen ei muistanut koskaan aikaisemmin nähneensä.

Nainen oli kohottamassa kaulassaan olevaa kameraa kohden koiraa, mutta ennen kuin hän sai kameran tarkennetuksi, se oli jo kulman takana.

Vaikka lunta oli paljon, koira juoksi siinä kuin lumeen tottunut, vaikka olikin lyhytkarvaista tyyppiä. Katedraalin aukiolta koira jolkotti pienten kujien kautta, joita liki toisissaan kiinni olevat räystäät olivat suojelleet lumelta, nopeasti Apteekin aukiolle.

Aukiolla koira pysähtyi, tuijotti apteekkia, ja antoi katseen sitten kiertää koko maiseman, kuin painaakseen mieleen kaiken. Apteekin korttelin itäpäässä koira työnsi itsensä portin alta, josta mahtui juuri ja juuri, ja kulki sitten sisäpihan ympäri kuono maassa. Kun sisäpiha oli nuuskittu nurkasta nurkkaan, koira asettui apteekin takaovelle, ja katseli tovin pihaa, kuin vartioidakseen, ennen kuin lähti takaisin portille ja ryömi takaisin kadulle. Kadulle päästyään koira nosti koipeaan ja merkkasi portin korkealta.

Jos joku, jolla olisi ollut enemmän kokemusta koirista, olisi tarkkaillut tätä, hän olisi pitänyt sen toimintaa ainakin hieman erikoisena. Mutta ei kenelläkään ollut aikaa seurata yhtä koiraa, ja tämä sai tehdä mielensä mukaan vailla kenenkään kaksijalkaisen huomiota.

Näytti siltä, että eläin olisi kiertänyt aukiota, kuin kulkien näkymättömässä jatulintarhassa, lähestyen koko ajan apteekin ovea.

Koira nousi ovelle, katsoi sitä, sitten piazzaa, ja siltä pohjoiselle portille menevää tietä. Senäytti tarkkaavaiselta, ja merkkasi vielä apteekin ovenpielen, ennen kuin lähti kohden pohjoista porttia vievää tietä.

Kun koira lähti liikkeelle, se nosti nopeasti askeleen joustavaksi juoksuksi, ei sellaiseksi, kuin takaa-ajossa tahi kisassa, vaan nopeaksi, määrätietoiseksi juoksuksi, kuin koira, joka tietää että nyt on vainu, mutta tietää ettei syytä kaikkensa antamiseen vielä ole.

Eläin juoksi pohjoiseen, Porto Floresin tietä kohden, kohden ylänköä, väistellen tarkoilla koiran aisteillaan harvan liikenteen hyvissä ajoin.

Koira jolkotti jokseenkin vauhtiaan hidastamatta tien alun serpentiinit, mutta kohdassa, jossa auto lojui katollaan lumisella rinteellä, se hieman hidasti, jopa pysähtyi hetkeksi, ennen kuin kiersi ylärinteen puolelle, ja laskeutui sitä kautta autolle.

Yöllä satanut lumi peitti auton pohjan, ja kaikki jäljet, joita poliisit ja ambulanssimiehet olivat jättäneet, mutta eläin suuntasi suoraan autolle, ja kolusi sen täsmällisesti, nuuhkien tarkasti kaiken, hansikaslokerosta kattoon, kaasupolkimesta takaikkunaan.

Hetkeksi sen huomion veti kauempaa liikkeelle lähtenyt kaniini, mutta koira ei ollut nyt kaniinijahdissa, vaan etsi jotakin muuta.

Kun auto oli läpeensä nuuhkittu, koira ryömi ulos rikkoutuneesta takaikkunasta, ja haisteli vielä takaluukun, ja sitten se kiinnitti huomionsa maastoon.

Jos tiellä olisi ollut enemmän kulkijoita, joku olisi jälkeenpäin voinut ihmetellä, mikä on saanut yksinäisen koiran niin säännölliseen toimintaan, että jättää auton ympärille jälkensä kauniina spiraalina, joka ulottuu yläpuolen matalasta rikkinäisestä kaiteesta, alapuolen kiviselle reunukselle. Sinä päivänä kuitenkin vain muutama auto ajoi ylös, palatakseen saman tien takaisin, kun Porto Floresin tie paljastui mahdottomaksi ajaa lumen vuoksi.

Palattuaan tielle koira kuunteli ensin hetken, ja kohosi sitten hetkeksi takajaloilleen, katsomaan alarinteeseen vielä kerran, ja lähti sitten taas ylös tietä, suuntaan missä haisi savu.

Seuraavasta tienhaarasta koira poikkesi päätieltä lumiselle sivutielle, jolle yksikään kulkija ei ollut sinä päivänä jättänyt vielä jälkiä. Pienen matkaa pikkutietä tarvottuaan koira päätteli maastossa kulkevan helpomman reitin, ja lähti sitä kautta ylemmäs, kohden tien päässä olevaa vanhan linnoituksen perustalle rakennettua taloa.

Seinän musta oviaukko tuijotti lumista pihaa kuin Polyfemoksen sokea silmä. Koira nosti kuononsa korkealle ja nuuhki ensin yleisvaikutelman, ennen kuin käveli läpi pihan portille, jonka takainen musta pimeys loi vaihtoehdon pihan koskemattomalle hangelle.

Koira jäi ovelle, sillä ei ollut asiaa sisälle, sillä se tiesi, ettei siellä ollut mitään häntä varten. Kaiken, mitä talolla oli annettavaa, hän sai jo ovelta. Se kääntyi, nosti koipeaan ja merkkasi ovipielen, kuin ajatuksissaan.

Kierrettyään talon, ja juostuaan muutaman edestakaisen poikkeaman, koira vielä vilkaisi mustaa oviaukkoa, ja lähti laskeutumaan pihalta lumista tietä pitkin.

Päätielle palattuaan koira kääntyi alamäkeen ja palasi vielä kaatuneelle autolle. Se haistoi autoa vielä muutaman kerran, ja loikkasi tielle takaisin rinteen jyrkältä sivulta, kevyesti, niin kuin liki kahden metrin pudotus ei olisi enempää, kuin tuolilta laskeutuminen.

Aivan likellä kaupunkia, viimeisessä tienhaarassa, ennen kuin talot tiivistyivät esikaupungiksi, koira pysähtyi, nuuhkaisi lunta, raapaisi tienhaaraa ja haisteli uudelleen, ja poikkesi sivutielle.

Tie nousi hieman, ja sen vierellä oli pienen matkan päässä matala muuri, joka olisi ihmissilmin näyttänyt kivijalalta, mutta oli koiralle vain kivinen aita, jonka katkaisivat yhdessä kohdassa suuret portaat, jotka eivät vieneet minnekään.

Aivan muurin toisessa päässä oli rakennus, joka näytti siltä, kuin ei tietäisi varmasti, olisiko sen tarkoitus olla villa vai torni. Nurkan takaa nousivat talon ovelle lumiset portaat, ja koira ponkaisi sen askelmat muutamalla loikalla. Se painoi kuononsa oven ja kamanan rakoon, nuuhkaisi ja katseli sitten ovea epäluuloisena, kuin epäilisi nenäänsä.

Koira nosti kuononsa ylös, nuuhki ilmaa ja kuunteli vielä hetken pää kallellaan, ja sitten se nosti etukälänsä kaiteelle ja katseli ympäristöään kahdella jalalla. Siellä, talon takana, näkyi Porto Floresin tie, ja kukkulan päällä oli linnoituksen raunioille rakennettu moderni talo.  

Koira kallisti päätään, katsoi vielä taakseen, ikään kuin ollakseen ehdottoman varma siitä, että oli yksin, ennen kuin laskeutui kaiteelta ja lähti takaisin kivijalan viertä.
Kohdasta mistä leveät portaat nousivat tyhjälle kivijalalle, koira kaarsi etelään, kohden rautaista, auki jäänyttä porttia, jonka takaa häämötti luminen Bragalonen kaupunki. 

Portin kohdalla koira pysähtyi, haisteli rautaista porttia, nosti sitten koipeaan sille, ja jatkoi suoraa kohden kaupunkia. Talot kahta puolen tietä olivat aitojensa takana, lumisilla tonteilla ja lumi liki koskematonta, vain muutama painuma sataneessa lumessa kertoi, että joku oli liikkunut täällä lumen tulon jälkeen. 

Jonkun aidan takaa kuului silloin tällöin kysyvä haukahdus, mutta keltainen koira ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan jatkoi omaa tietään.
Risteyksen kohdalla koira laski hieman päätään, mutta jatkoi sitten taas varmasti kohden kaupunkia.
Mitä lähemmäs kaupunkia tie tuli, sitä pienempiä olivat tontit ja kolmannen risteyksen kohdalla talojen ympärillä olevat puutarhat kutistuivat nurmikoiksi talojen välissä ja korttelia myöhemmin, edellisessä risteyksessä ennen kuin tie ristesi rautatietä, koira painoi kuononsa maahan, katseli sitten etelään ja länteen, ennen kuin lähti, kuono maata viistäen länteen, kohden merta ja satamaa.
Buonacoren uuden varaston aidan takaa kuului pelästynyt vinkaisu, johon keltainen koira ei ohi mennessään kiinnittänyt huomiota, mutta joka hämmästytti nuorta varastomiestä. Tavara-asemalle kääntyvän risteyksen kohdalla keltainen koira taas epäröi hetken, ja kääntyi sitten etelään, päätyäkseen kadulle, joka kulki radan viertä, ohi aseman, kohden merta.
Pakkasilma ei ollut niin hajuista raskas, kuin se olisi ollut normaalina helmikuuna, mutta koira haistoi ne hajut, mitä teollisuusalueella oli, kirkaana ja selvinä.  Kokonaan keltaisella rapatusta korttelista nousi pakastetun kalan hajujen kirjo, sieltä tuntui niin tonnikalan kuin sardellien, meriahvenen ja monen muun runsaat tuoksut. Korttelista nousi lampaan rasvan, savustetun ja tuoreena pakastetun rasvaiset hajut, ja niihin verrattuna kuivakka hevosen lihan aromi. 

Kaiken lihan ja kalan lisäksi korttelista nousivat monen yrtin ja mausteen tuoksu. 

Lisäksi koira haistoi raskaan juuston tuoksun, hieman hapokkaan vuohenmaidosta tehdyn, mutta myös puhvelin-, vuohen- ja lehmän maidosta tehdyt juustot. Koira erotti yksitoista eri juustolaatua, ja ne kaksikymmentäkaksi juustolaa, joiden juustot tänne tulivat.

Koira kulki korttelin toiselle puolelle, ja tuli suurelle metalliportille, jonka alta tulevat hajut koira haisteli ja eritteli tarkasti.
Porttista oli kulkenut viimeisen kahden vuorokauden aikana yksitoista eri ajoneuvoa ja kaikkiaan neljäkymmentäseitsemän henkilöä, joiden joukossa oli vain yksitoista naista. Autoissa oli ollut kalaa, tuoretta ja perkaamatonta, tuoretta lammasta, savustettua lammasta, sekä neljän juustolan tuoksut, joiden kuorma oli tuotu portista parin päivän sisään.
Ja koira haistoi, että auto, joka oli kaatuneensa kaupunginulkopuolelta, ja josta matkustajien kylmät ruumiit oli tuotu kaupunkiin, oli ajanut tästä portista viimeiselle matkalleen. Ja samasta portista oli sen jälkeen kulkenut auto, jossa oli kuormana pakastettua kalaa, juustoa ja heroiinia, oli kulkenut portista ulos vain muutama vajaa tunti ennen kuin koira tuli portille.
Koira nuuhki portin tarkasti ja sitten lähti edelleen, kiersi seuraavan nurkan taakse ja lähti seuraavaa kauta taas sisämaahan päin.
Tällä puolen taloa oli talon pääsisäänkäynti, jonka päällä oliva lippa oli hieman pidättänyt lunta, mutta silti sitä riitti portaille ja oven eteen. Talon lasiseinäisessä aulassa oli vastaaottotiski ja sen takana nainen, joka keskusteli tumman harmaassa puvussa olevan miehen kanssa, jota oma äiti olisi saattanut sanoa komeaksi, jossakin valaistuksessa, ja jonka vierellä tassahteli suuri saksanpaimenkoira, levottomana, vilkuillen lasioven suuntaan.

“Gianni, pitäisikö sinun viedä koira ulos?” Vastaanotossa istuva nainen sanoi, ja nousi ylös kurkatakseen koiraa.
“Minähän vein sen aamulla…” sanoi mies, ja katseli koiraa harmistuneena, “mutta ehkä minun on vietävä se taas!”
Mies kurotti vastaanotto tiskin takaa koiran ketjun, “No niin, Barone, mennään sitten, “ Gianni sanoi koiralle, lähtien ovea kohden, mutta koira vingahti ja lähti kohden aulan perää, sisäpihalle vievää takaovea. 

“Ai, että pihan puolelle, kyllä se minulle sopii”, mies sanoi ja seurasi eläintä takaovelle, josta koira livahti niin pian kuin pääsi.