Kuukausi: tammikuu 2020

Rouva Barberis saa vieraan 2.

Rouva Barberis otti muutaman askeleen taakse, ja viittasi lady Agathaa astumaan sisään, kuin antaakseen myös tilaa omille sanoilleen.

Lady Agatha loi emäntäänsä ystävällisen ja odottavan katseen astuessaan sisään keltaseinäiseen salonkiin, josta heti näki sen nimen, kiinalainen huone. Rouva Barberis astui peremmälle huoneeseen vieraansa rinnalla ja villatakkiaan nyppien jatkoi. ”Tiedättekö, lady Agatha, kun tulin tapaamaan teitä ja ylikomisariota hotellille, se oli vasta neljäs, tai oikeastaan viides kerta kun poistun talosta sodan jälkeen.
”Todellako?” Agathan ihmetys oli aitoa ja ystävällistä, kun hän samalla asettui istumaan omin avuin puuleikkauksin koristeltuun, josta näki sekä pieniruutuiselle ikkunalle ja huoneen kaikki ovet.
”Kyllä.” Rouva Barberiksen vastaus kuulosti huokaukselta. ”Negroni? Campari ja vermutti ovat olleet kaapissani iät ja ajat, mutta ginin toi vävyni syksyllä. Ja jäät ovat tuoreita!” Huomautus sai molemmat naiset hymyilemään.
Lady Agatha antoi emäntänsä valmistaa drinkit rauhassa, ja tarkkaili tilaa missä he istuivat. Huonetta hallitsi kultapronssilla maalatut seinät, ja katkesi mustaan puolipanelin. Vaikka valoa oli vähän, se heijastui seinistä ja loi koko huoneeseen jonkinlaisen unenomaisen hohteen. Vihreä matto ja huonekalujen paksu punainen sametti loivat kontrastia huoneen hehkuun. Agatha tunsi mielihyvää ymmärtäessään, että jopa drinkki vaikutti huoneeseen, tähän tilaan suunnitellulta, kun sen tulen hehkuinen punainen välkkyi kristallissa.
”Miksi ette ole poistunut?” Lady Agatha kysyi ottaessaan lasin pieneltä hopea tarjottimelta.
”Niin, ” rouva Barberis aloitti taas villatakkiaan nyppien, ”niin, tiedättekö kuka oli minun mieheni?”

”Teidän miehenne oli tuomari Barberis, ”ja lady Agatha onnistui olemaan samaan aikaan neutraali, mutta silti ystävällinen.

”Niin. Tuomari Barberis…” Rouva Barberis sai sen kuulostamaan tunnustukselta, sitten hän katsoi lady Agathaa, kuin kissa, joka näkee jotakin ällistyttävää. ”Minun mieheni oli paha mies. Hän oli fasistituomari. Hän vapautti puolueen jäseniä syytteistä, eikä suinkaan sen vuoksi, että häntä olisi painostettu, vaan koska hän halusi vapauttaa niitä paskiaisia jotka hakkasivat, kiusasivat ja tappoivat oppositiota, runoilijoita, taiteilijoita, homoja, ammattiyhdistysmiehiä, ” rouva Barberis veti ensin syvään henkeä ja sitten kunnon siemaisun lasistaan, ennen kuin istuitui sohvalle lady Agathaa vastapäätä.
”Niin, ” ja nostaen lasia, kuin onnitellakseen lady Agatha sanoi, ”ja hän on ollut kuollut jo 13 vuotta!”
Rouva Barberis oli hämmästynyt. Mitä hän sitten olikaan odottanut lady Agathalta, niin ei tätä. Se ei ollut iloa. Se ei ollut pahanilkisyyttä. Se oli jotakin sarkasmin kaltaista hyväntahtoisuutta.
”Niin, hän on kuollut.” Rouva Barberis kuunteli omaa ääntään. Hän saattoi helpotukseen sanoa, ”niin, hän on kuollut. Partisaanit ampuvat hänet vuorilla, kun hän yritti saksalaisten kanssa pohjoiseen. Niin minulle kerrottiin. Jossakin Firenzen ja Bolognan välillä.” Siemaisu lasista, ja katse lady Agathan teräviin, mutta myötätuntoisiin silmiin, ”kun kuulin siitä, olin raivoissani. Ihan saatanan raivoissani.” ja siemaus lasista, ennen tunnustusta. ”Olisin hallunnut ampua hänet itse, ja kun kuulin siitä, kävin ampumassa hänen kuvaansa työhuoneessa!”

Huoneeseen jäi hiljaisuus, joka läikehti tulipunaisena kristallilaseista, kun kaksi leskirouvaa nautti juomiaan.
”Minun mieheni, ”ja lady Agatha nosti lasiaan, kuin nostaakseen maljan, ”Sir Gaius Cluskey of St.Cluskey, ei ollut paha mies. Ei sillä että hän olisi ollut erityisen hyväkään, mutta ei hän ollut paha mies.”

Lady Agatha loi kaipaavan katseen liki tyhjään lasiin, ja rouva Barberis ymmärsi viestin, ”taidamme tarvita toiset!” ja tuli hakemaan lady Agathan lasin.
”Minun mieheni ja poikani esimies, eversti Wallace… ” Lady Agatha hiljeni hetkeksi, ”Niin, en ole koskaan sanonut sitä ääneen. Mieheni ja William Wallace, poikani kummisetä olivat rakastavaisia. Luultavasti ensimmäisestä maailmansodasta siihen asti, kun poikani laskeutui hävittäjällään ja tukehtui vereensä.”

Pullo kilisi lasinreunaan kun rouva Barberis kaatoi vermutin lasiin.
”Te olette menettänyt lapsen.”
”Anthony. Anthony olisi nyt 37 vuotias.”
”Minun Achilleni. Hän on yläkerrassa. Sirpale päässä. Hän täyttää kesällä 30.”
Lady Agatha ottaessa uutta lasillista, naisten katseet kohtasivat ja kipeä myötätunto kouraisi kumpaakin.

Rouva Barberis saa vieraan

Lady Agatha kahlasi lumessa, päällään kertaalleen lyhennetty Sir Gaiuksen vanha viitta, joka silti harjasi askeleet hänen takaansa, kuin yrittäisi peittää kantajansa jäljet.

Lady olisi saattanut, joskus, jossakin elämässä, katsella nenänvarttaan taloa, jonka ovea kolkutti, mutta vuodet olivat pehmentäneet katsetta, jos kohta tuoneet lisää särmää nenän varteen. Talo ei varmasti ollut vanhempi kuin viisikymmentä vuotta, mutta selvästi laiminlyöty. Se näytti leveine räystäineen ja haalistuneen vihreän ja keltaisen sävyineen jotenkin itämaiselta.

 

Rouva Barberis odotti eteishallissaan yönsinisessä leningissä. Leningissä, jonka oli ostanut Firenzestä, toisessa elämässä, ennen sotaa, kun kreivi Cianon piti esitellä heidät Il Ducelle.  

Pitäisikö hänen vielä käydä katsomassa että Achillella on kaikki hyvin? Haisiko täällä? Hänen pitäisi viedä lady Agatha ylös, se olisi välttämätöntä. Voi kun hänellä olisi edes yksi palvelija talossa. Hän oli varannut puutarhasalongin pöydälle giniä ja camparia, mutta katsoessaan ovelta sisäpihan paleltunutta kameliapuuta, hän kävi hakemassa tarjottimen, ja vei juomat kiinalaiseen huoneeseen kadun puolelle. Hän epäröi hetken. Olisiko maalaismaista pukea villatakki tämän hameen kanssa, ja päätyi sen olevan kuitenkin tarpeen, ja juuri oikeaa sävyä.

Rouva Barberis hyräili huomaamattaan Don Giovannin finaalia, kun ovenkolkuttimen raskas ääni säpsäytti hänet. Vielä vilkaisu hallin peiliin ja muutama askel ovelle, jonka alta talven raaka koura tavoitteli hänen polviaan. Ja vielä hetki, jolloin rouva Barberiksen kasvot yrittivät muistaa aikaa ennen sotaa, kuinka hymyillään emännän valloittava vastaanottohymy. Sitten telki syrjään ja hän avasi raskaan ja juhlallisen mustan oven. 

Rauva Barberis ei tiennyt mitä odottaa, ja siinä suhteessa hän ei yllättynyt, muutoin kyllä.  Hotellin ravintolassa lady Agatha oli näyttänyt niin aristokraattiselta kuin ikinä sopi odottaa, mutta nyt hän näytti lähinnä hassahtaneelta kleptomaanilta joka oli paennut teatterin puvustosta. 

-”Päivää, lady Agatha, tervetuloa,” rouva Barberis ojensi kätensä kun vieras astui yli kynnyksen. 

-”No päivää,” vastasi Lady Agatha työntäen rouva Barberiksen käteen brandypullon, ”rouva Barberis. Ajattelin että teitäkin ilahduttaisi pullo espanjalaista brandya! Serkkuni poika lähetti minulle sitä muutaman laatikollisen.” 

Rouva Barberis katseli pulloa kädessään ja vierastaan, joka alkoi suorittaa jonkinlaista muodonmuutosta. Ensin kuoriutui suuri tweed-viitta, jonka pelkkä keeppi olisi riittänyt peitteeksi. 

”Voin ottaa sen, ”rouva Barberis aloitti 

”Jos sopii, jätän vain nämä tuohon tuolille, niin lämpiävät paremmin,” vieras selitti ja alkoi riisua päätään. Päähän oli kiedottu suuri kotikutoisen näköinen saali, jonka alta loisti teatraalinen punainen samettibaskeri, kuin osa jonkun ritarikunnan seremonia-asua. ”Minä ajattelen, jos äiti olisi nyt elossa, hän nauraisi ja kuolisi. ”

Rouva Barberiksesta se vaikutti oudolta, mutta mahdolliselta. lady Agathan puhe oli sujuvaa, mutta hieman erikoista. 

”Minä vien tämän pullon tuonne,” rouva Barberis sanoi, enemmän saadakseen tekemistä, kuin päästäkseen pullosta, ja viittasi kiinalaiseen huoneeseen. 

”Sitä ei nyt kannata avata,” lady Agatha sanoi, nykien päältään kellankirjavaa villakangastakkia, joka näytti samaan aikaan hyvin kalliilta, mutta jollekin toiselle tehdyltä. “Sen pitää olla huoneenlämpöistä, “huusi hän vielä perään, mutta lisäsi sitten hiljempaa, “mutta se huone tuskin on tällä saarella”.  

 

Lady Agatha katseli syrjäsilmin pois kävelevää emäntää. Rouva Barberis oli samaan aikaa erittäin tyylikäs, hieman vanhanaikainen ja pikkuisen sekä ali- että ylipukeutunut. Puku oli ehkä hieman liian hieno arkiseen tilanteeseen, ja ilman muuta liian kylmä, ottaen huomioon, että vaikka talo oli toki lämpimämpi kuin ulkona, se ei missään tapauksessa silti ollut niin lämmin, että silkkipuku ja ohut villatakki olisivat riittäneet.  

Toisaalta lady Agatha kyllä tiesi, ettei hänen oma asunsa ollut millään tavalla sovelias, mutta hän myös itsetietoisesti oli välittämättä siitä.
Saatuaan yhden villapuseron vähemmäksi, Lady Agatha veti takin takaisin päälleen ja näki Rouva Barberiksen juuri tulevan hallin päässä olevasta ovesta.
“Tulkaa tänne, lady Agatha!” emäntä kutsui vierastaan.
Hän piti talosta, joka oli toki hieman hoitamattoman oloinen, mutta sisältä paremmassa kunnossa kuin ulkoa. Halli oli kadun suuntainen, kokoonsa nähden matalahko huone, joka oli ennen muuta italialaista versiota art nouveausta, mutta jossa orientalismi paistoi läpi selvästi. Oikealla puolen olevat tummat ja leveät portaat veivät suhteettoman paljon tilasta, mutta toisaalta niiden takana oleva kullankeltainen seinä heijasti yläkerrasta valoa muutoin hämärään tilaan. 

Punaiseksi maalatut ovenpielet loivat kehyksen ja takana olevan huoneen keltainen kajo antoi taustan sinipukuiselle rouva Barberikselle, ja Lady Agatha tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että nainen näytti elämän ylikävelemältä, mutta oli silti kaunis ikäisekseen.
“Niin, lady Agatha, minulle jäi mieleeni se, mitä sanoitte typerysten salaliitosta,” rouva Barberis aloitti, ja tämä sai vieraan hieman hämmästymään. Jotenkin hän ei odottanut tätä, eikä näin suoraan asiaan menoa.
“Sanoitte silloin kun tapasimme että typerysten salaliitto on maailman laajin ja tehokkain salaliitto, jonka laajuus ei koskaan paljastu, koska vain muutama jäsenistä edes tietää olevansa mukana. No, minusta tuntuu, että minä olen jäsen.”

Jatko-osa täältä

KANSAKUNNAN SYÖPÄ 5: BULKKI

Arabia oli aikoinaan Euroopan suurin keramiikan valmistaja ja se valmisti vientiin ympäri Eurooppaa.

Batenin Cabinet Cup, ei Arabian, vaan Moskovasta ennen vuotta 1820.
Batenin Cabinet Cup, ei Arabian, vaan Moskovasta ennen vuotta 1820.

Mutta se oli suurin.

Mutta ei kaunein.

Se tuotti massatuotteita massoille ja Suomi oli silloin halpatuotantomaa.

Kun Aasia nousi, Arabia joutui taistelemaan massatuotantotuotteilla Aasian massoja vastaan.

Oli selvää miten siinä kävisi.

Arabian kallein tuota on 300€ maksava liemikulho. Bulkkia.

Royal Copenhagenin vastaava kippo maksaa 15 000€.

Vaikka Royal Copenhagenin halvimmat tuotteet maksavat noin 10€, niin 15 000€ maksava soppakippo ja 30 000€ jääkupu kannattelevat brändiä, ihminen, jolla ei ole varaa ostaa jääkupua, ostaa 10€ maksavan kahvikupin, koska sen Royal Copenhagen.

Ruotsi on muuttanut omaa puujalostusteollisuuttaan, niin että he myyvät hyvin brändättyä pehmopaperia enemmän kuin koko muu eurooppa yhteensä.

Maailman pesuainemarkkinoilla markkinointikustannukset ovat tuotteen suurin kuluerä.

Laatu syntyy, ei ainoastaan tuotteesta, vaan myös sen mielikuvasta.

Sen synnyttämiseen tarvitaan koulutusta, taitoa, tietoa, osaamista ja markkinointia.

Ja pitkäjännitteistä työtä, jonka tulokset näkyvät 10, 20, 30 vuoden kuluttua.

Sitä ei kamreeritalous ymmärrä.
Ja nyt on sitten säästetty.
Lasin ja keramiikan muotoilun opetus on Aalto-yliopistossa lopetettu.

KANSAKUNNAN SYÖPÄ 4. KEHITTÄMÄTTÖMYYSMAA

Lähestyn taas asiaa vaatetusteollisuuden kautta, kun tämä vaatetusalantyönjohdon koulutus nyt on.

Vuonna 2007 tehtiin tutkimus Suomen vaatetusteollisuuden kehittämisestä, jossa kysyttiin kansainvälisen toiminnan painopistealueita ja mitä vaatetusteollisuuden johto piti tärkeänä.

Tärkeysjärjestys oli

-konsepti/toimintamalli

-Logistiikka

-Jakelu

-Tuote

-Tuotesuunnittelu Lue lisää ”KANSAKUNNAN SYÖPÄ 4. KEHITTÄMÄTTÖMYYSMAA”

KANSAKUNNAN SYÖPÄ 3. HALPAA MAKKARAA

Vaatetusteollisuus paljolti kadonnut Suomesta.
suit2Tietysti kannattavuus on syynä suomalaisen vaatetusteollisuuden lopettamiseen, mutta ei niin, että suomessa ei olisi mahdollista tehdä kannattavasti, ei niin kuin Pakistanissa, eikä syy ei ole se, että Suomessa olisi liian korkea palkkataso, vaan se, että Suomessa on liian matala laatutaso, ja että Suomessa kuvitellaan että pääkilpailijamaa olisi Kiina, sen sijaan että nähtäisiin kilpailijana Saksa, Tanska, Ruotsi tai Italia.

Minulla oli eilen jalassa Saksassa valmistetut housut ja tänään Saksassa tehty paita.

Eiliset housut ovat tekniseltä laadultaan ehkä parhaat sarjavalmisteiset housut mitä olen koskaan omistanut, hinta satasen luokkaa, ja paitani kuluttajahinta taitaa olla vähän päältä, 130€, ja sen tekninen laatu aivan loistava pienintä yksityiskohtaa myöten.

Saksassa valmistamisen hinta ei ole niin oleellisesti eri kuin meillä.

Jos sitten verrataan valmistamisen hintaa Suomessa lähimpään kilpailijaan, Eestiin, niin palkkakustannukset ovat siellä noin 40% Suomen kustannuksista, mutta mikä merkitys sillä on?

Jos tehdään bulkkia, tuotteita, jossa tärkein myyntiargumentti on hinta, niin tämän valmistuskustannuksen ero merkitsee.

Mutta jos pyritään tekemään laatutuotetta, joka on haluttava sen laadun ja sen kautta syntyvän brändin vuoksi, merkitys ei ole enää niin suuri.
Väännetään tämä napinläpilangasta. Ja yritän kirjoittaa tämän hyvin hitaasti, koska lukijoissani saattaa olla joku persu, jotka eivät lue kovin nopeasti.

Jos vaatteen hinta on 29,90, ja sen hinnasta 2,99 on palkkakustannuksia, jää kaikkeen muuhun, kuten katteeseen, 26,91€.

Jos vaatteen hinta on 129€, ja sen hinnasta on palkkakustannuksia 12,9€, jää kaikkeen muuhun, kuten katteeseen 116,1€.

Ja tämä on Suomen ongelma.

Me emme tee tuotteita, joille olisi ostajia, ja hallitus kannustaa yrityksiä kilpailemaan toivotonta taistelua Kiinaa, Intiaa ja muita halvan tuotannon maita vastaan, sen sijaan että pyrittäisiin kilpailemaan laadulla ja brändillä.

Lisää rajoitteita.

Vaatteelle voi hakea mallisuojan.
Vuotta sen jälkeen, kun minä olin Barcelonassa, löytyy Espanjassa toimivalla miesten vaatetusliikkeellä mallisuoja minun suunnittelemalleni kaulukselle.
Paska juttu, rama rama.

Nämä kuosit näissä manipulaatioissa ovat kuitenkin helppoja juttuja.
Eivät sydäntäni.
Helppoja tiputuksia.
Ei vaikka ovatkin hienompia kuin Finlayson tai Marimekon kuraruutan.
Ne jutut, jotka ovat minun omintani, ne perustuvat leikkauksiin, kuvioiden yhteensovittamiseen, holistiseen suunnitteluun, jossa jokainen detalji on harkittu, napin kaavoituksesta napin ompeleisiin.
Niin kuin niissä paidoissa Barcelonassa, kauan sitten.

Mutta nyt ovat nämä.
Ei nekään huonoja ole.

Rajoitteita

Olen suunnitellut erinäisen määrän kuoseja kankaisiin.
Mutta en suhtaudu niihin samalla tavalla kuin vaatesuunnitteluun.
Kankaat ovat helppoja, ja suhtaudun niihin toisinaan enemmän taideteoksina, mutta toisaalta taas huumorina; rakennan niihin usein sisään vitsejä, joiden ymmärtämiseen tarvitsee kumman huumorintajun, kyvyn lukea merkkejä, leikkiä sanoilla ja tuntea aika paljon kirjallisuutta.
Enkä selittele niitä. Selittely ei paranna koskaan tarinaa, joko sen ymmärtää nyt, myöhemmin tai ei laisinkaan, mutta se pitää tehdä itse.
Kuitenkin välineenä kangas on rajallinen.

Olen saanut useamman kurssin verran opetusta vaatetussuunnittelusta.
Minun opettajani ovat aina kiinnittäneet huomiota siihen, että olen suunnittelijana kaupallisin kurssillani.
Minähän olen käsityöläinen.
Vaikka ajattelen kuvilla, teen kuvilla matematiikkaa.
Ja pidän taulukkolaskennasta.
Ja minulla on käsitys siitä, mitä ihmiset haluavat itseltään.
Lue lisää ”Rajoitteita”

Sartoria Pintus

Oletan sen kertovan hyvin paljon rouva Pintuksesta, että hänen ompelukoneensa ei ole liikkeen perällä, takahuoneessa tai jossakin muualla näkymättömissä. Rouva Pintuksen ompelukone on heti näyteikkunan takana. En tiedä mitä muuta asiaa siihen osaan kaupunkia olisi, kuin käydä ompelijattarella. Rouva Pintus on erittäin hyvä ammatissaan, hän tietää miten rintavan naisen jakku on tehtävä. Yleensä hän tietää minun tulevan etukäteen, mutta siitä huolimatta, jo siinä vaiheessa kun käännyn linnan aukiolle, minulla on velvollisuuden tunne. En ole vain menossa ompelijattarelle, vaan olen suorittamassa erityistä tehtävää, jota valvotaan huolellisesti. 

En tiedä miten rouva Pintus sen tekee, mutta vaikka hän on yhtäältä äärimmäisen huolellisesti pukeutunut, enkä keksi mitään huomautettavaa hänen tarkkaan asetellusta kampauksestaan, ja hänen mahdollinen ehostuksensa on niin viitteenomainen, etten pysty sanomaan, käyttääkö hän meikkiä, vai onko vain aika hänelle armollinen.Kaikesta siitä huolitellusta ulkonäöstä huolimatta, rouva Pintus onnistuu näyttämään jotenkin hompsuiselta. Se tuntuu jotenkin hänen todelliselta luonnoltaan. 

Yritin olla katsomatta ikkunaa, jonka takana on rouva Pintuksen ompelukone, ja saatte uskoa, että tunsin itseni jossakin määrin hölmöksi, kun pääsin sisään, karistelin lunta jaloistani ja rouva Pintus ei ollutkaan paikallaan ikkunan vieressä. 

”Rouva Pintus!” Huhuilin perälle päin, mutta kuulin vain jonkin kolahduksen, ja kutsuin uudelleen, ”Rouva Pintus!” ”Minä… tulen!” Huudahdus kuului jostakin kauempaa ja hetken päästä verho, jonka takana varmaan olivat portaat asuntoon, heilahti, ja hän oli siinä, ”Niin, rouva Bardem!” Ompelijatar aloitti niin kuin aina. Hänen tavassaan sanoa sukunimet on jotakin henkilökohtaista, ikään kuin ne olisi alleviivattu tuhruisella tupakkakaupan kynällä. Olisin oikeastaan toivonut, että hän olisi käyttänyt etunimeäni, mutta ei. Tänään hän näytti väsyneeltä. Valkoinen suortuva oli paennut nutturalta ja nojasi tummaan kulmakarvaan. 

”Hyvää päivää rouva Pintus!”  Lue lisää ”Sartoria Pintus”