Kuukausi: maaliskuu 2020

Bragalonen valokuvaaja: Bragalonen pitsiä.

Pienen säätämisen jälkeen Agatha asetti kameran parvekkeen kaiteelle, tähtäsi aukion keskellä olevan pienen rakennuksen katolla olevaa haukkapatsasta ja painoi nappia. Ensimmäisen kuvan jälkeen Agatha sääti kameransa uudelleen, kuvasi patsaan uudelleen ja vielä kahdesti. Kömmittyään jaloilleen, Agatha astui sisälle asuntoon ja nojasi oven karmiin ja otti sarjan kuvia, nyt pystyyn.

Kuuden patsaasta otetun kuvan jälkeen hän suuntasi kameran piazzan toisen laidan aatelistaloihin, ja otti kuvan toisensa jälkeen, kunnes huomasi että filmi oli loppunut.

Herra Pisano oli katsonut kuvaamista hiljaa, ja näytti surulliselta, kun Lady Agatha kääntyi häntä kohden.

”Te rakastatte valokuvausta, jalosukuisuus.”

Herra Pisanon toteamuksessa oli jotakin pohjattoman surumielistä, jotakin, joka kosketti Lady Agathaa epämääräisellä, liki tungettavalla, mutta silti herkällä tavalla.

”Minä… Minä haluan nähdä asiat.”

”Te rakastatte valokuvausta.”

Lady Agathan oli pakko olla vain hiljaa. Hän tunsi pienen puristuksen rinnassaan, hellan, ja kuin silmät olisivat saaneet pisaran kastetta. ”Niin, minä taidan rakastaa valokuvaus ”sitten Lady Agatha katsoi kimmeltävin silmin herra Pisanoa, ”eikö se oli hieman säälitystä.”

Herra Pisano hymyili surun väistymättä silmistä.”

”Ei.. Se on suurenmoista. Minä kadehdin teitä, jalosukuisuus.”

He kulkivat hiljaisuudessa alakertaan, siellä Agatha sanoi, ”Minä lähetän teille kuvan, se vaakuna minun serkulle, ne tehdään kuvat sitten liinaan. Ja lasku hotellissa?”

”Tämä sopii, jalosukuisuus.”

Kun Lady Agatha tuli ulos pienestä pitsikaupasta, hänellä oli outo tunne. Kevyt, mutta silti kuin olisi huolestunut.

Petjan aikakirjat 1.5 – Kuka kulkee jäljissämme

Jos ja kun puhumme ihmisyydestä, me tunnistamme tietoisuuden ihmisenä olemisen edellytykseksi. Mutta onko vain ihminen tietoinen?  Ja onko sillä merkitystä? 

Ihmisen menestys lajina on ollut kulttuurin, oppimisen seurausta, ja siitä alkaen, kun emo ensimmäisen kerran opetti poikasensa avaamaan simpukan kiveen kolkuttamalla Länsi-Afrikan lämpimissä vesissä, on oppimisen ja kulttuurin luominen ollut vahvana mukana siinä, mitä sanomme ihmisyydeksi. 

Kun uuden asian käyttöönotto biologisena prosessina kestää 100 000 tai 10 000 vuotta, opittu asia leviää salamana yhteisön sisällä, jos yhteisö on oppivainen. 

Tämä taas johti siihen, että kieltä ja sen symbolijärjestelmää monipuolisesti käyttävä yhteisö oli elinkelpoisempi, sopeutuvampi ja kilpailukykyisempi kuin muut. 

Tämä tarkoitti biologisen ja kulttuurillisen evoluution, geenin ja meemin, syvempää riippuvuutta toisistaan. 

Kulttuurievoluutio ei kenties asettanut evoluutiolle suitsia suuhun, mutta kannukset kylkeen.  Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.5 – Kuka kulkee jäljissämme”

Petjan Aikakirjat 1.4 – Darwin ei laskeutunut pystymetsästä 

Vaikka eräät, joiden perhe elää lähempänä metsärajaa, epäilevät evoluuiota, teorian pohja oli olemassa jo ennen kuin Charles Darwin julkaisi 1857 kirjansa ”Lajien synty luonnollisen valinnan kautta,” ja Darwin saattoi tukeuta teoriassaan jo sadan vuoden aikaisiin geologisiin todisteisiin lajien kehittymisestä, mutta ajatus siitä, että ihminenkin olisi kehittynyt ja kehityskykyinen, oli skandaali. 

Kehitysopin idea yksinkertaistettuna on, että kaikki lajit, ja myös ihminen, ovat tulosta luonnollisen valinnan kautta tapahtuvasta soputumisesta niihin olosuhteisiin, jotka ympäristössä vallitsevat.  

Teoria ei tarkoita vahvimman eloonjäämistä vaan sopeutuvan eloonjäämistä. Tämä myös tarkoittaa kääntäen sitä, että jos vahvin ei sopeudu, se kuolee, ja kuolleet lajit eivät ole vahvimpia.  

Edeltäjät tutkijat olivat jo ymmärtäneet, ihan karjan- ja kasvinjalostuksen ja geologisten todisteiden perusteella, lajien kehittymisen perustan, mutta Darwin toi pöydälle luonnollisen valinnan. 

Lue lisää ”Petjan Aikakirjat 1.4 – Darwin ei laskeutunut pystymetsästä ”

Petjan aikakirjat 1.3. Vallankumouksellinen kulttuurievoluutio

Ihminen, oppiessaan ihmiseksi, loi kulttuurin, joka mahdollisti sopeutumisen oppimisen, edistyksen kautta useampaan ekosysteemiin, kuin ilman oppimista olisi ollut mahdollista. Siinä missä sudenkorento tai mustakala on oman ohjelmistonsa ja sen satunnaisten bugien vanki, ihminen voi kielensä avulla kertoa, että vesi löytyy tuolta, ja että nämä juuret saivat vatsan kipeäksi, nuo eivät. Näin ihminen, oppimisen, kulttuurin ja oppimisen kulttuuri avulla saattoi levitä erilaisiin ekosysteemeihin. 

Kun ekosysteemit vaihtelevat ihmisen alkukodin, läntisen Afrikan suistomailta Siperian tundrille, on tietyissä rajoissa myös biologinen evoluutio kyennyt sopeutumaan näihin eroihin, mutta ennen kaikke kulttuurievoluutio on muokannut ihmisen käytöstä näille alueille sopivaksi, ja sen kautta ihminen on voinut ottaa käyttöön käytännössä kaikki maapallon ekosysteemit. 

Se, millainen kulttuuri on sitten syntynyt kullekin alueelle, on ollut kiinni kunkin alueen olosuhteista; millaisen evoluutiopaineen ympäristö on suunnannut ihmiseen niin biologisena kuin kulttuurillsena toimijana.  

Ihmisen kehitykselle ilmasto on luonut tärkeä kehyksen koko ajan, ihan kuten kaikelle muullekin. Ja tässä yhteydessä kvartäärijääkausi ja sen loppuminen ovat erittäin tärkeitä tekijöitä ihmisen kehittymiselle.  

Minusta on erittäin mielenkiintoista, että ihmisen kehittymisen alkupää, se tienhaara, joka vei meidät sinne, missä nyt olemme, on 2,5 miljoonan vuoden päässä taakse päin ja loiva vasen.   Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.3. Vallankumouksellinen kulttuurievoluutio”

Petjan aikakirjat 1.2.- Kulttuuri on oppimista. 

Ajatelkaa nyt vaikka hyttystä. 

Tai ei, ei ajatella hyttystä, ajatellaan sudenkorentoa, kun sudenkorento syntyy, sille on ohjelmoituna tietyt reaktiotavat, jotka se on saanut perimässään. Sudenkorennolla ei tapahdu oppimista, ja tämänkaltaista järjestelmää kutsutaan suljetuksi reaktiomalliksi. 

Mitä kehittyneempi laji on, mitä enemmän sillä on aivokapasiteettia ja oppia kokemuksistaa, muuttaa reaktitapojaan sen mukaan, mitä se on oppinut. 

Tässä mielessä alkeellisen sudenkorennon ja vaikkapa mustekalan välillä on huikea ero, mutta mustakalan ja vaikkapa vain kissan välillä on sitten myös valtava etäisyys, potentiaali, josta syystä mustekalat eivät ole luoneet kulttuuria, ja ovat, kaikesta älystään huolimatta, frittirenkaina lautasella.   Lue lisää ”Petjan aikakirjat 1.2.- Kulttuuri on oppimista. ”

 Petjan aikakirjat 1.1 – Oletkos ihmisiksi? 

Ajattelin että voisin koota muutaman haja-ajatukseni historiasta uudeksi sarjaksi, Petjan aikakirjat. Näyttää siltä, että tätä voisi olla tarjolla ainakin 25 osaa, jos ei enemmänkin.  Katsotaan.

 Oletkos ihmisiksi? 

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi sitä, että kun sanotaan, että tietoisuus erottaa ihmisen eläimestä, mitä silloin sanotaan? 

Muistan joskus varhaisessa nuoruudessani sanotun, että vaikka eläin saattaa tietää kuolevansa, eläimellä ei kuitenkaan ole sitä tietoa että tietää tietävänsä, ja tämä tietoisuus, tarkoittaa mm. Sitä, että ihminen on tietoinen ajankulusta, tulevaisuudesta ja kykenee suunnittelemaan toimintansa. 

Tämä ajatus on minusta virheellinen. 

Suunnitelmallisuuden merkiksi on tarjottu työkalujen tekemistä, että vain ihminen tekee työkaluja, koska vain ihminen kykenee suunnittelemaan todellisuuttaan eteenpäin, varautumaan siihen, että työkalua voidaan joskus tarvita. 

Jos hyväksymme edellisen ajatuksen, olemme kusessa ihmisyyden kanssa.  

Lue lisää ” Petjan aikakirjat 1.1 – Oletkos ihmisiksi? ”

Bragalonen valokuvaaja: Aamiainen Montebrazzissa

Lady Agatha söi munakkaan suustaan ja pyyhki suunsa, ja katseli merkitsevästi Avista ja Anthonyä. ”Periaatteessa se on hyvä ajatus, mutta täällä on tapana haudata maan päälle, maa on karua ja vaikea kaivaa, joten täällä rakennetaan niitä hautakammioita. kolumbaarioita ja niitä maan päälle rakennettuja kiviarkkuja.”

”Eli pitäisi rakentaa sellainen?” Avis sanoi

”Ja San Michelen hautausmaata ei enää ole,” lisäsi Anthony.

”Ja täällä on tylsää!” jatkoi Louis.

”Pää kiinni!” huusi Andrew pikkuveljelle.

”Älä huuda mulle!” Huusi puolestaan Louis.

”Olisitteko hiljaa.” sanoi Anthony.

”Mutta kun toi…” aloittivat pojat yhdessä, mutta Avisin ääni pysäytti hetkeksi koko ruokasalin.

”Hiljaa nyt, pojat!” Avis sanoi niin painokkaasti, että minkkistoola valahti lattialle.

Gosantine ilmestyi samaan aikaan pöydän luokse ja kysyi murteellisella englannilla, ”kahvin lisäys?”

”Ei kiitos!”

”Ei kiitos.”

”Joo!” Huusi Louis.

”Mä haluan kaakaota!” kertoi Andrew.

”No, sinä tiedät!” sanoi Lady Agatha

“Olisiko teillä Johnnie Walkeria, mustalla etiketillä?” Anthony kysyi.

”Gin tonic ja piiska!” sanoi Avis.

”Piiska?” sanoi Gosantine.

“Se on pilaa,” Agatha sanoi, Gosantinelle, joka katsoi epävarmasti brittiseuruetta.

”Kumpi on pilaa, gin tonic vai ruoska?” Gosantine kysyi Lady Agathalta italiaksi?

”Gin tonic!” sanoi Anthony.

”Ruoska” sanoi Lady Agatha.

”Mitä te puhutte?” Avis kysyi.

”Ravatti, rusetti, kusetti, paskatti!” Huusi Andrew.

”Hiljaa nyt!” Avis tiuskaisi.

Parahin kääkkä

Jos hillut tuolla ympäriinsä hakemassa kuolemaa, minulla on sinulle sanoma, jonka löydät tämän päivityksen lopusta.

Ja jos nyt kuitenkin kuolet kymmenen vuoden sisään, sinä kyllä voit odottaa yhden pandemian ajan, eli sinne vaan jonon päähän.

 
Jos sairastut, sinä rasitat muutoinkin rasitettua terveydenhoitojärjestelmää.
Se resurssi voisi olla tarpeen vaikkapa onnettomuuteen joutuneelle lapsellesi, sairastuneelle lapsenlapselle tai syntyvälle lapsenlapsenlapselle.
Joten voisitko pysyä poissa jaloista?
Tai paeta vuorille? 

Neljäs todistaja: Anna di Trapani

Vaikka Anna di Trapani oli katsonut lumisadetta, hän ei ollut poistunut talosta pariin päivään, ja nyt, neljäntenä päivänä, hän vasta näki miten hirvittävästi lunta oli. Häntä alkoi epäilyttää, mutta sitten kun hän pääsi aukiolta kadulle, hän huomasi, että oikeastaan siellä oli aika hyvä kävellä. Kylmää ja liukasta, mutta siltikin aika miellyttävää juuri nyt.

Kevyt tuuli ajoi harvaa lumisadetta yli kaupungin ja kääntyessään Via Montebrazzinille, Anna di Trapani tunsi viileän kosketuksen reisissään ja se palautti hänen mieleensä viimeöisen kuuman unen.
Uni sai hänet katsomaan vastaan tulevia miehiä. Useimmat miehet olivat parrattomia, Ensimmäinen parrakas mies oli vanha ukko, joka harjasi lunta Montebrazzilla olevan leipomon edestä. 

Sitten hän näki kadun toisella puolella miehen,, jolla oli musta kokoparta. Mies näytti olevan jotenkin poissa, ja samalla hän näytti tutulta. Hän näytti olevan jotenkin epävarma, ja varmasti kylmissään, sillä hänellä oli vain ohut päällystakki, joka sopisi lenseään kesäiltaan, ja kädet oli tungettu syvälle taskuihin. 
Mies ei ollut niin iso kuin se mies hänen unessaan, eikä intensiivinen. Pikemminkin tämä mies vaikutti jotenkin poissaolevalta ja levottomalta.
Annan muisti unen miehen. Parran, ja suuret voimakkaat kädet, jotka olivat lyöneet Claudio-serkkua, iskeneet vasarana Claudion kasvoihin, murskaten omahyväisyyden, yhä uudelleen, kuin höyryveturin kanki, vakaasti, uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, kunnes serkun mielevä hymy oli survottu veriseksi sotkuksi Uccidentalin oikeustalon lumiseen seinään.
Anna tunsi unen ajattelemisen lämmittävän häntä kun tuuli ripotteli pieniä lumikiteitä hänen helmoilleen, puhalsi jäätä hänen poskilleen ja sai hänet räpyttelemään ripsiin tulleita pieniä hiutaleita. 
Mies kadun toisella puolen oli jotenkin niin samanlainen kuin unessa, mutta silti toisenlainen. Mies katseli katua pitkin,  jonnekin hänen taakse, kääntyi sitten ylittämään katua ja silloin Annassa syntyi aavistus.

Se aavistus tiputti hänet takaisin viimeöiseen uneen, ja unen mieheen. Se mies oli niin voimakas, niin intohimoinen, niin suoraviivainen, ja pystyi pelkin nyrkein murskaamaan Claudio di Trapanin pään. Ja ne samat, veriset kädet olivat nostaneet hänet ylös, pidelleet häntä ilmassa, kourineet ja koskettaneet. 

Mies kadulla oli niin toisenlainen. Parrakas, laihempi, ei laisinkaan se itsevarma roisto, joka oli ollut Porta Magdalla viime kesänä, mutta silti, Anna alkoi olla varma.  Tämä mies oli Pedru Puddu. 

Alessandro-setä vei hänet syömään, kun hän poikkesi Uccidentalissa. Porta Magdan ravintolan ruoka ei ole ehkä parasta, mutta sen näköala oli paras kaupungin ravintoloista, ja silloin autereisten kukkuloiden ja viinitarhojen yli saattoi aavistaa meren olevan niiden takana, vaikka se ei aivan näkynyt.

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli. Lue lisää ”Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan”