Kuukausi: lokakuu 2020

Kuusijuhla

Sinä vuonna, kun täytin viisitoista, Heinrich-setä kuoli. En surrut. Tiedättehän, vanha setä, jonka näkee häissä ja hautajaisissa. 

Heinrich oli kunniansa päivinä komea mies, sopusuhtainen, harteikas ja pukeutui klassisen tyylikkäästi, vuosikymmeniä, Turun parhaiden vaattureiden pukuihin. 

Helena-täti huomasi sen. Minä oli olin aivan saman kokoinen kuin Heinrich-setä ennen sairastumista, pituus 179 senttiä, rinnanympärys 129 ja vyötärö 117 senttiä.  Minä sain varakkaan miehen vaatekaapin, enkä pistänyt sitä pahakseni.

Syksyllä olin uudessa koulussa koulun pisin oppilas, joka pukeutui paremmin kuin kukaan muu, edes opettajista, enkä veljeillyt muiden oppilaiden kanssaan vapaa-aikana.

Sitten tuli joulujuhla. Ylempien luokkien joulujuhla oli iltatilaisuus.  Lue lisää ”Kuusijuhla”

Tweediä, hyvät ystävät, tietäisittepä vain…

Minun on tunnustettava että, tunsin suurta kiusausta tilata puku verkosta.
Kiesus, miten kutkuttava ajatus, vihreä tweed-puku ja viininpunaiset liivit. Ja kun luin vielä taustakertomuksen, ajatus alkoi tuntua vielä paremmalle.
Mutta sitten, sattui niin hassusti, että katsoin Tweedmakersin mainosta myös isolta näytöltä. Ja taas minä petyin.

 

Katsokaapa nyt,
Eikö se näytäkin varsin, no niin, varsin varsin.
Ja kerrassaan. Ettekö tekin saata ajatella, että tuollainen houkuttelee.

Mutta sitten.
Minä petyin ihmisiin.
Horribile dictu. Ajatelkaapa, että nämä ovat varmasti valinneet mainoksiinsa parasta mitä heillä on esittää. Jos näin ei ole, he ovat vielä typerämpiä kuin edes kykenen kuvittelemaan, ja se, kuinka tyhminä heitä pidän, on jo enemmän kuin te pystytte kuvittelemaan minun kuvittelevan. Lue lisää ”Tweediä, hyvät ystävät, tietäisittepä vain…”

Opintiellä – Tyylillä

Olin viidentoista, kun  Heinrich-setä kuoli ja pian sen jälkeen Helena-täti huomasi sen.  Minä oli olin aivan saman kokoinen kuin Heinrich-setä ennen sairastumista, pituus 179 senttiä, rinnanympärys 129 ja vyötärö 117 senttiä.  Minä sain varakkaan miehen  vaatekaapin, enkä pistänyt sitä pahakseni. 

En koskaan sen jälkeen lähtenyt kouluun muutoin kuin liivipuvussa ja iltamenoihin pukeuduin sitten paremmin.
Se oli Vappu, toista vuotta sen jälkeen kun Heinrich oli kuollut, kun olimme käyneet kaverien kanssa jossakin, missä nyt pojat kuudennentoista vuotensa Vappuna kävivät ja matkalla minun asunnolleni. 
Minä menin edellä bussiin, annoin kuohuviinipulloni kuljettajalle pideltäväksi, siksi aikaa kun kaivoin povitastustani matkalipun  ja menin sitten kohden bussin perää, kun seurueeni yritti sisään kaljakassiensa kanssa, mutta nyt kuljettaja teki tenän.
-”Tänne ei tulla kaljojen kanssa!” ja pyörsi Hannun ovelta. Lue lisää ”Opintiellä – Tyylillä”

Eternaali 1. Syyskuuta 2345

Olisi pitänyt arvata, että jotakin oli tekeillä, koska droneja oli tavallista enemmän liikkeellä ja minun jos kenen sen olisi pitänyt ymmärtää, vai oliko niitä todella, etten vain jälkeen päin selittelen, mutta nyt ajatellen kuitenkin, droneja oli enemmän kuin tavallisesti. 

Joku toinen, en minä, olisi saattanut pitää sitäkin enteenä, että ajattelin silloin isoisääni, kun ovelle lyötiin. Tämä oli konttikaupungin yksi suurimpia vikoja. Kun ovelle hakattiin, koko asunto kaikui, eikä se riittänyt, koko blokki tiesi sen pahimmillaan, mutta tämä oli vain yksi kolaus, metallinen ja vaativa. 

Kun menin ovelle, en ensin ymmärtänyt näkemääni. Yleensä sotakoirat olivat tumman sinisiä ja mattapintaisia, mutta nämä olivat kullanhohtoisia, silkin kiiltoisia ja jonkin verran suurempia kuin poliisin tai armeijan. 

Ohitseni lensi asuntooni kaksi dronea samalla hetkellä, kun huomasin kauempana seisovan miehen, jonka ympärillä oli koko parvi pieniä puolustusdroneja. Mitään vastaava en ollut koskaan nähnyt. 

Mies vaikutti olevan ehkä hieman minua vanhempi, vuoden tai pari, hyvin tavallisen näköinen, hyvin pukeutunut, mutta ei silmiinpistävällä tavalla.  Lue lisää ”Eternaali 1. Syyskuuta 2345”

Muistokonsertti: Sormiharjoitus Bragalonessa

Alla olevan harjoituksen olen kirjoittanut niin, että pyysin Facebookissa pieniä paloja, mitä kirjoituksessa pitää olla.  
Tehnen tähän vielä jatkoja myöhemmin. 

Gino näki kaukaa, että nainen oli ulkomaalainen ja valinnut hänen taksinsa, ja hän kyllä tiesi, mitä mahdollisuuksia tämä hänelle antoi.
Hän ei ollut huomaavinaan kun nainen lähestyi matkatavarakärryä työntäen, ennen kuin nainen oli vain muutaman metrin päässä hänen autostaan.
“Päivää, kaunis rouva,” Gino tervehti ja hänen yllätyksekseen, nainen vastasi toki murteellisesti, mutta silti sujuvasti, liki soivasti, italiaksi.
“Hyvää päivää. Voitte viedä minut Albergo Montebrazziniin?”

“Toki, rouva, “Gino vastasi ja nousi auttamaan matkalaukkujen kanssa. “Oletteko ensimmäistä kertaa Bragalonessa?”
“Kyllä, ensimmäinen kerta täällä. Luulin että saisin suoran lennon, mutta se ei onnistunut.”
“Lentokenttä on nyt varattu amerikkalaisille. Jokin harjoitus tai jotakin sellaista,” Gino kommentoi suurta laukkua takakonttiin nostaen.
“Niin. Kuulin siitä junassa.” Nainen vastasi, äänessään hieman kyllästymistä,
“Oletteko kauan?” Ginon kysymystä säesti pieni ähkäisy, sillä toinen suuri laukku oli selvästi edellistä raskaampi.
“Vain viikonlopun yli. Maanantaina lähden Milanoon ja sieltä sitten eteen päin..”
“Tulitte ilmeisesti konserttiin?” Gino kysyi, katsellen kolmatta suurta laukkua huolissaan.

Lue lisää ”Muistokonsertti: Sormiharjoitus Bragalonessa”

Kujalla: 31.1. 1956

Illalla, kun Capratorrente oli syönyt päivällisensä, hänet valtasi levottomuus ja hän haistoi ilmassa pelon, hirvittävän veren ja kauhun löyhkän, Se täytti hänen mielensä voimakkaampana kuin mikään vastaava oli iskenyt vuosiin. Löyhkä ja levottomuus palautti hänelle mieleen sota-ajan, tapahtumat, joiden hän olisi toivonut jo liudentuneen aikaan, kuin toisten kertomana, mutta jotka tämä haju palautti mieleen kirkkaan ja kuvottavana.
Capratorrenten oli pakko päästä ulos, ja kun hän kertoi vaimolle, pistäytyvänsä ulkona, tämän katse ja nyökkäys kertoivat Otolle, että Anna tiesi mistä on kysymys.
Capratorrente käveli ensin portaat alas, ja sitten kävi katsomassa pienelle sisäpihalle, mutta ei huomannut mitään, joka olisi aiheuttanut tämän löyhkän ja pelon, siellä haisi vain jätteet, ne tavanomaiset vanhan talon hajut, ja pihan perällä asuvan rouva Frescin hitaasti etenevä kuolema.
Kadulle tulo ei muuttanut mitenkään Capratorrenten aistimusta ja hänestä tuntui, että kun hän käveli alas kotikatuaan, keskustaa kohden, löyhkä olisi hieman pienentynyt.

Kujalla

Lue lisää ”Kujalla: 31.1. 1956”

Koska maailma, ja Facebook, on outopaikka

Leikolan Markus meni ja julkaisi tuommoisen Facebookissa.
Ja koska maailma on mitä se on…

 

Joku veti siitä herneet nenää ja se sensuroitiin Facebookin puolelta, eli poistettiin.

Olisi hyvin mielenkiintoista tietää mitä ajatteli se, joka siitä valitti, ja mitä ne ajattelivat Facebookin ylläpidossa kun poistivat sen, mikä siinä mahtoi vituttaa?

Longner lähteessä

Raahasimme Longnerin elotonta ruumista läpi sokkelon, niin nopeasti kuin kykenimme. Vaikka matka ei linnuntietä ollut kuin satakunta metriä, me emme voineet oikaista kanaalien poikki, vaan meidän piti tehdä jokainen mutka ja jokaisen lähteen vartijan tuli jäädä matkalla omalle vartiopaikalleen, ennen kuin tippaakaan verta joutuisi veteen.

Longner

Naiset jättivät Longnerin ruumiin ylimmälle portaalle lähteen äärelle ja kun katsoin heihin hätääntyneenä, Eva sanoi, “Meidän pitää olla omilla paikoillamme, kun hän koskettaa vettä, muutoin Drachen voi tulla lävitse! Sinun pitää saada hänet veteen yksin.”
Kun naiset juoksivat omille paikoilleen ja sulkivat silmänsä, minä katsoin pitkän vanhan miehen ruumista hätääntyneenä. 

Veri ei enää vuotanut haavoista, rikki ammuttu jalka vääntyi kummaan asentoon ja tiesin, ettei mikään voisi enää mennä huonompaan suuntaan. 

Työnsin vanhan miehen ruumiin alas portaita, hyppäsin perässä ja vedin veden kannattaman ruumiin keskelle allasta, ennen kuin painoin sen pinnan alle.

Lue lisää ”Longner lähteessä”

Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956

Hän oli löytänyt kyyhkysen, joka ei vielä ollut aivan kuollut, mutta likimain, ja nopealla hyökkäyksellä saanut sen hengiltä. Ensin hän söi näkemättömät silmät, ne olivat helpot, ja sen jälkeen repi rinnan auki, päästäkseen kiinni vielä lämpimiin sisäelimiin.
Olisi väärin sanoa, että hän kuuli sen, mutta on hyvin vaikea muutoinkaan ilmaista sitä tietoisuutta, että joku oli sanonut hänen nimensä. Hän kallisti päätään ja katsoi kuollutta pulua epäluuloisena.
“Boele, missä sinä olet,“ oli selkeä lause, mutta silti häntä epäilytti, oliko hän tämä Boele, ja kuitenkin hän tiesi, että häntä puhuteltiin.
“Olen syömässä tätä kyyhkystä,” oli hänen vastauksensa, mutta kuten oli väärin sanoa, että häntä puhuteltiin, oli väärin sanoa, että hän sanoi niin, se vain oli vastaus ja hän täsmensi, “haluan syödä sen, ennen kuin se jäähtyy ja kovettuu.”
“Tule tänne!” Hän tiesi että häntä kutsuttiin, mutta silti ruoka olisi tärkeintä.
“Minun on syötävä,” hän vastasi, vaikka jokin hänessä pisti vastaan. Ruoka tuntui tärkeältä, mutta niin tuntui kutsuun vastaaminenkin.
“Missä sinä olet?” Häneltä kysyttiin, ja kysymys tuntui raskaalta, turhan vaativalta ja eikä hän pitänyt sen sävystä, vaikka se ei ollut ääni, vaan kysymys hänessä itsessään. 
Lue lisää ”Valoa ikkunassa, Bragalonessa helmikuussa 1956”