Ensimmäisellä tapaamisella en viitsinyt kysellä enempää, mutta huomasin, että vaikka oikean kyljen arvet olivat silmiinpistävimmät, hänellä oli arpia muuallakin. Kun hieroin hänen hartiansa, huomasin hyvin kapean ja vaalean arven vasemmasta olkapäästä niskaan ja korvan takana oli koko korvan mittainen pystysuora valkea viiru, hädin tuskin huomattava mutta olemassa. Hänellä oli myös jonkinlainen kuuloke tai kuulokoje, pieni, liki huomaamaton, mutta hieroessa joutuu ihmistä todella lähelle ja näin sen.
Kun lopetin, Lihin kysyi, haluaisinko uida.
Allas näytti houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut uimapukua mukana.
Ehkä toisella kerralla.
Sovimme että tulisin seuraavana kerran viikon päästä tiistaina, mutta myöhempänä aikana, vasta kello 17:40 ja sen jälkeen tapaisimme ainakin pari kuukautta kahdesti viikossa.
Lihin lähti näyttämään, mitä kautta minun seuraavalla kerralla pitäisi tulla. Alakerrassa oli pitkä käytävä, toisella puolen oli se kylpyhuone, jossa olin vaihtanut t-paidan päälleni ja toisella puolen muutama vähäeleisyydestä huolimatta ylelliseltä näyttävä puuovi.
Mutkan takana oli vielä muutama sivuovi, mutta käytävän päässä oli pukuhuoneen kaltainen tila, “kun tulette seuraavan kerran, voitte vaihtaa vaatteet täällä, jos haluatte. Voitte myös jättää tänne ne tavarat, mitä ette tarvitse työssänne”, sitten Lihin avasi oven huoneen päässä, “tuolla on suihku, jos haluatte joskus peseytyä.”
“No, ehkä joskus, liikun pyörällä.”
“Täällä. “ Lihin jatkoi ja avasi toisen oven,” on takaoven halli”.
Menin ovesta, mutta Lihin ei tullut perässä, vaan seisoi pukuhuoneen puolella. Täällä toisella ovella oli samanlaiset lokerot kuin ylhäällä sisääntulossa, mutta muutama lokeroista oli hyvinkin suuria, kuin komeroita.
“Kun tulette luokseni, voitte tulla tätä kautta,” Lihin opasti, “sen vastapäisen oven takana on autotalli, ja voitte jättää polkupyöränne sinne, pysyy suojassa säältä ja varkailta.”
“Kuulostaa mukavalta, “sanoin, vaikka jokin vielä sai minut epäröimään. “Onko täällä ovikello?”
“On, mutta saatte henkilökohtaisen koodin. Kerron myöhemmin miten se toimii.”
Nyökkäsin, “autotalli on tuolla?” Sanoin jotain sanoakseni, “…kurkistan,” ja raotin ovea. Autotalli oli siisti, tilava, johon olisi mahtunut useampikin auto. Siellä oli vain yksi, suuri ja vanhahko auto, jonkinlaisten telineiden päällä ja konepellin alle ja pakoputkeen meni jotain putkia. Aivan kuin Lihin olisi sanonut takanani jotakin, numeroita tai jotakin.
“Anteeksi, en kuullut?”
“Ei mitään, ajattelin ääneen.”
“Harrastatteko autoja?”
“En oikeastaan.”
“Onko se työnne?”
Soittaja oli Rosa Dahl ja hän kertoi toimeksiantajansa etsivän fysioterapeutti-hierojaa ja kuulleensa joltakin ystävältään, että minä saattaisin olla juuri sopiva henkilö tehtävään. Jotenkin tunsin itseni epävarmaksi, kun oli asiakas, jota pitäisi hoitaa kotonaan, eikä minulla ollut ollut sellaista ennen, mutta lähdin kuitenkin käymään. 
