Kuukausi: joulukuu 2021

Jos veljeni olisi elänyt

Joulunalusyönä tapasin miehen, jossa oli paljon samaa kuin Hannu-serkussa, joka tunnetusti on poikkeuksellisen komea mies, eniten minun näköinen serkuistani.
Mies  kertoi, että jos veljeni ei olisi saanut influenssaa sairaalassa odottaessaan sydänleikkaukseen pääsyä  ja kuollut äitienpäivän aamuna 1964, hän olisi selvinnyt sydänleikkauksesta ja valmistunut lakimieheksi.
Tosin kuollut 47 vuotta myöhemmin syöpään, yksinäisenä, mutta rakastettuna. 

Ja jos veljeni olisi elänyt, äitini olisi tehnyt lyhyen uran iskelmälaulajana, ja sen jälkeen pyörittänyt 50-luvun henkistä baaria ja museokauppaa jossakin meren tuntumassa, mutta dementoitunut ja kuollut koko maailma vihollisenaan. kuten nytkin. 

Ja jos veljeni olisi elänyt, Leila-tädin viimeiset sanat eivät olisi olleet sairaalan poislähtötarkastuksessa ”ei mul mikkään kiire ennää oll”, vaan sohvallani, ”emmää mitt kahvi nyt ota, mää ota torkut.”  Lue lisää ”Jos veljeni olisi elänyt”

Lihin: Neiti Mannerin kuuma kesä


Ensimmäinen kesäni Lihinin fysioterapeuttina oli kuuma. 

Vaikka pääkaupungin tuntumassa lämpöennätyksiä ei lyöty ja tuuli mereltä vilvoitti, päivät olivat pitkiä ja hikisiä. Lämpö sai sinilevät kukkimaan ja uimarannat suljettiin, joten maauimalat olivat koko ajan täynnä.

Yhdeksän viikkoa olin pyöräillyt kahdesti viikossa hoitamaan Lihiniä ja vaikka minusta tuntui, ettei hänessä mitään vikaa ollut, hän maksoi kunnolla, joten mikäs siinä. 

Joka viikko oli hikisempi edellistä ja vaikka viima viilensi pyöräillessä, suihku oli tarpeen aina kun tulin töihin.

Lihin seisoo kylpyhuoneen ikkunassa

Lihin sanoi silloin kun aloitimme että voisin käyttää hänen uima-allastaan, minusta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta kesän edetessä ja tottuessani Lihiniin, se ajatus ei enää ollut yhtä outo. 

Olin kuljettanut uimapukua muutamana päivänä, mutta en ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta sinä päivänä mittari kapusi likelle kolmeakymmentä jo ennen kuin ehdin Lihinin luokse, katsoin että nyt oli aika kysyä saisinko käyttää allasta. 

Hieroin Lihinin vaaleita pohkeita, kun kysyin ”sopiiko, että käyn altaassa kun olen lopettanut?”

”Tänään, se sopii”, Lihin vastasi kuin olisi vain odottanut minun kysymystäni.

”Uitko itse?” 

”En, en nyt. En mielelläni käy ulkona päivällä.” 

”Ihosi on kai hyvin herkkä auringolle?” Ajattelin ikkunoita, joiden lasi ei vaikuttanut tavalliselle, 

”Kyllä, se palaa herkästi ja saan suorasta UV-säteilystä päänsärkyä” 

.Kun olin lopettanut työni kävin vaihtamassa uimapuvun päälleni. Olisi ollut outoa tulla siihen, Lihinin eteen, uimapuku päällä, joten kiedoin riittävän suuren pyyhkeen ympärilleni, ennen kuin palasin hänen luokseen. 

”Vesi on suolaista ja viileää ilmaan verrattuna,” Lihin sanoi, kun tulin takaisin. 

”Kuinka viileää?” Kysyin uteliaana. 

”Se on 22 asteista,” Lihin sanoi varmana.

”Ja suolaista?” 

”Kyllä. Vähän alle 4%,” Lihin vastasi, ”Se on sama, mikä oli minun lapsuuteni meressä.” 

Mieleeni tuli Kuollutmeri, ja mietin oliko Lihin juutalainen, nimi olisi voinut olla, se kuulosti Venäjän juutalaiselta, mutta hän ei vastannut minun mielikuvaani venäläisestä sen paremmin kuin juutalaisesta, mutta se nyt ei tarkoittanut mitään.

Allas täytti liki koko terassin, näytti olympiakokoiselta ja veden viileys, ainakin suhteellinen viileys, tuntui jo sen reunalle tullessa virkistävälle. Tiputin pyyhkeen korokkeelle altaan sivusta ja laskeuduin veteen. Se tuntui täydellisen viileältä hehkuvan päivän alla ja uin nautiskellen, pelkästään keskittyen siihen, miten vesi kosketti minua. 

Kolmannen altaanmitan aikana kiinnitin huomioni taloon altaan vierellä. Ikkunat näyttivät hennon sinertäviltä yläkerrassa, mutta muutama alakerran ikkuna näytti suorastaa mustalta 

Sitten näin Lihinin kylpyhuoneensa ikkunan takana. Hän näytti lasin takana vieläkin kalpeammalta, kuin kalpeus olis luonut omaa valoaan. Se sama yksinkertainen hymy, mikä hänellä oli aina, näytti nyt, ulkoa katsottuna surumieliseltä ja yksinäiseltä.

Tasavallan resupentti Niinistö

Valokuvaaja Matti Porre on onnistuneesti kuvannut sitä rappiota, mikä tasavallassa vallitsee ottamalla kuvan tasavallan resupentti Niinistöstä.
Kuva: Tasavallan presidentin kanslia/Matti Porre

Hyvin harvoin yhdessä kuvassa paistaa niin syvä välinpitämättömyys ja rappio hyvää makua, säädyllisyyttä ja perinteitä kohtaan kuin tässä kuvassa.
Ei sillä, että minä nyt paljoa tuolta tasolta odottaisinkaan, mutta silti.

Ensin huomio tietysti kiinnittyy rouva Niinistöön, jonka asu kertoo suru-ajan olevan ohi, ja vanhemman rouva Niinistön vaatteet on otettu toivorikkaana esiin, jos  70-luku olisi täällä taas. Tämä toiveikkuus on tietysti turhaa, vaikkakin liikuttavaa.

Mutta sitten katse hakeutuu resupentti Niinistön niskaan. Lue lisää ”Tasavallan resupentti Niinistö”

Sydäntalvella Lihin palaa takaisin

Talven pimein aika kääntää esiin toisenlaisia sivuja

 

Toisenlaisia, joita en oikeastaan halua.

En sano, että ne olisivat huonoja.

Ne eivät niitä, joita haluaisin kirjoittaa, mutta arvatkaa kysytäänkö minulta?

Marraskuun lopussa Lihin alkaa vaeltaa liki 1000 neliön talossaan, kurkistella pihalle, käy lyhyen hämärän jälkeen rannassa, kuuntelemassa miten aallot soittavat kaisloja riitettä vasten ja katsomassa, miten naapureiden näkymättömistä ikkunoista kimmeltää valo puihin laskeutuneessa kuurassa.

Joulukuun puolen välin tuntumassa käy fysioterapeutti ennen lähtöään etelään ja sen  jälkeen ei Lihinin talossa enää käy kuin näkymättömät lähetit, joka jättää ruuan autotallin kaappiin ja litteät pehmeät paketit eteisen eteisen hyllylle.
Sitten  tietysti rouva Hodzic, joka pyyhkii olemattoman lian kivisiltä lattioilta, pölyttää taulujen kehykset  ja veistokset, tyhjentää tiskikoneen, pesee osan pyykeistä, pussittaa puvut ja paidat odottamaan pesulan lähettiä.
Ja sitten rouva Hodzic katoaa muutamaksi viikoksi omaan elämäänsä.  Lue lisää ”Sydäntalvella Lihin palaa takaisin”