Asunta Costa asui Vanhankaupungin toisella laidalla ja Nieddu jätti auton muurien ulkopuolelle, Satamaportin tuntumaan ja hän käveli Capratorenten kanssa muurien sisään ja kääntyivät heti sen myötä kulkevalle kadulle itään, merelle päin.
Etsitty talo oli nuorempi kuin kumpikaan naapurinsa, noin 400 vuotta sitten kahden vauraamman talon väliin työnnetty kapea rakennus, jonka takasivu oli kiinni kaupungin muurissa ja jossa hankalan kapea portaikko kiemurteli kuudenteen kerrokseen, missä oli kaksi ovea, toinen kadun puolelle, toinen muurille päin.
Capratorrente vilkaisi porrastasanteelta kapealle sisäpihalle, joka oli kenties kaksi metriä leveä, eikä varmaan kuutta metriä pidempi. Ikkunalaudalla oli hylätty linnunpesä.
Nieddu katsoi kysyvästi päällikköään, ”kumpi?”
Capratorrente kohautti hartioitaan, ”sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.”
”Sitten otetaan pihan puoli ensin”, Nieddu sanoi ja löi nyrkkinsä oveen, kolme kertaa. Capratorrente mietti, miksi aina kolmasti, ei kahdesti eikä neljästi, vaan kolmasti.
Nieddu ehti nostaa kätensä uudelleen, kun oven takaa kuului rapinaa ja hieman särkynyt naisääni sanoi, ”kuka siellä?”
Ylikomisarion vilkaisu sai Nieddun vastaamaan, ”poliisi, avatkaa ovi!”
Poliisit kuulivat ensin kun jotakin raahattiin oven takana, pienen valituksen, teräksen kiljaisun terästä vasten ja sitten lukon rattaan rapsahtuksen.
Sirorakenteinen, pieni nainen, kuluneessa sinisessä leningissä katsoi miehiä kapeasta käytävästä, jonka käytännössä tukki suuri nojatuoli, joka arvatenkin oli ollut ovea vasten. Nainen oli polvillaan tuolin päällä ja nousi siitä sen taakse seisomaan.
Capratorrente haistoi tunkkaisen ilman päältä huonossa rasvassa paistetun sardellin, kalan jo hieman pilaantuneen löyhkän ja naisen tuoksun, jossa oli sairauden kirpeyttä. Myötätunto sipaisi Ottoa.
”Oletteko Asunta Costa?” Ylikomisario kysyi, lempeästi, kuin puhuisi lapselle.
”O-olen,” nainen vastasi,epävarmasti.
”Meillä olisi hieman kysyttävää, saisimmeko tulla sisälle?” Odottamatta vastausta Capratorrente tarttui eteistä tukkivaan tuoliin ja nainen, enempiä kieltämättä tai myöntämättä, nousi siitä ja perääntyi käytävään. Vasta kun poliisit olivat eteisessä, nainen havahtui ja sanoi, ”tulkaa sisään!”
Capratorrente kantoi tuolia edellään ja nainen perääntyi keittiöön.
Keittiö näytti murheelliselta, nuhruiselta tavalla, jossa näkyi että hetkittäin sitä yritettiin pitää siistinä, mutta silti oli vain päivänä päässä hetkestä, se päivä ei ehkä olisi tänään, eikä huomenna, mutta silti vain päivän päässä siitä, kun saasta ja kaaos saisivat lopullisen otteen. Alkovin puoliksi avoimen verhon takaa näkyi rautasänky, jossa lakanat kenties saattoivat muistaa paikoin oikean, alppien valkoisen värinsä, mutta joiden sävy kuitenkin viittasi jo lyijyn harmaaseen syystaivaaseen. Lue lisää ”Nainen Bragalonessa – Asunta Costa”
