Äiti esitteli lapsensa.
-”Hän on Achille, poikani Achille Barberis”
Muut poliisit jäivät sijoilleen, mutta ylikomisario kulki lähemmäs poikaa rouva Barberiksen mukana. -”Reggio Calabria, 3 päivä syyskuuta, 1943.” Sanoi rouva Barberis, hiljaa. “Viisi päivää ennen kuin antauduimme. Hän oli 17 vuotta ja 26 päivää vanha.”
Äiti silitti poikansa kiharaisia, ylikasvaneita hiuksia, ja pisti sormen otselle, ja veti siitä hellästi, pitkin arpea, joka teki jakauksen tummaan tukkaan.
-”Jossakin tuolla on pala amerikkalaista terästä… ja sen takana minun poikani.”
Ylikomisario seisoi hetken hiljaa, ennen kuin avasi suunsa -”Olen pahoillani.” Jotenkin tämä yksinkertainen lause tuli juuri oikealla tavalla, ja Rouva Barberis ymmärsi, että näin oli. Ylikomisario aidosti toivoi, että hänen poikansa -Rouva Barberis ei uskaltanut edes ajatella sanaa epäröimättä – olisi tarve. Jotenkin hänen oli vaikea ajatella että poika oli sairas. Tai hän oli, hirvittävää kyllä, tottunut siihen. Olisiko se oikein? Olisiko äidin oikein tottua siihen että poika oli tuossa, vääntyneenä, rujona, puhumattomana. Hän silitti pojan päätä.
-”Hänen isänsä halusi hänet mukaan.”
He, ylikomisario ja rouva Barberis, seisoivat jonkin aikaa hiljaa, kuin hahmot Jean-François Milletin maalauksessa Iltakellot, rujon miehen äärellä, ennen kuin ylikomisario katkaisi hiljaisuuden.
-”Rouva Barberis, voisitteko te näyttää niitä vierashuoneita?”