Arki, väsynyt ja aikaan vanunut, astuu raskain saappain ohi Turjan tien, itseensä väsynyt, tuiskuun kaatunut, kuudesti langennut, kivistä katua kangennut, kalpea kasvoinen arki, kulki vastatuuleen vetisin silmin, matkalla etelään. Arki repii kenkäänsä kadusta kiroten, äitiä, maatansa manaten, maskarat poskella madellen, Mäkelänkatua etelään.
Arki, harmaista aamuista karvain, raapii kynnellä kanttikiveä, kiskoo kiskon laidasta pikeä, puree sporapysäkin kaidetta, harvoin hampain ja usein ikenin, yli Sturen, matkalla Mäkelänkatua etelään.
Se kiskoo hampaista paikat ja lapsilta leivän, se vie sateesta veden ja myrskystä tuulen, se vie kaiken yli Suvannonkadun, ja kadun, jos en sano, se vie suvannon ja kadun, vetää perässään Tuusulaa unista, kun arki aamuisin taivaltaa Mäkelänkatua etelään.
Vie Mäkelän katua etelään, arki nousuhumalan parhaimman, vie soiton soittoruokalan, ja kitarasta ainakin ranskan ja espanjan, mustalaiselta mustelman, Djangolta kaksi sormea ja äidin kasvoilta hymyn sen, joka hellältä tuntui sunnuntain, kun on arki matkalla Mäkelänkatua etelään.
Arki juoksee ohi Vallilan kirjaston, astuu sormille hikisen kirurgin, työntää edellään petrolin sinistä katkeraa savua ja tanssii yli rautojen, tangolla teräsvalssia vääntäen, munniharpulla tuubaa soittaen, se työntää itsensä takaa päin Harjuun, kun kulkee arki Mäkelänkatua etelään.