Ensimmäistä kertaa vuosiin rouva Barberis oli uneton, ja unettomana hän ihmetteli myös sitä, eikö hänen pitäisi kärsiä unettomuudesta useammin? Eikö kaiken taakan pitäisi pitää hänet hereillä useammin, hän mietti hiertäessään kuluneita lakanoita vanhaan patjaan.
Aamu kiskoi rouva Barberiksen päivään hiljaisuudellaan. Lumi, mihin hän ei ollut tottunut, eikä koskaan tottuisi, ja talven harmaus kietoi Bragalonen kummalliseen kääreeseen, joka söi hänen kaupungistaan värin ja äänen.
Kylmän lattian suudelma päkiässä muistutti häntä hänen aviomiehestä, ja rouva Barberis hymyili, ei siksi, että olisi muistanut miehensä suudelmat, vaan koska mies oli kuollut.
Raavittuaan aamutoimensa, niin kuin joka aamu kaksitoista vuotta, hän meni katsomaan poikaansa. Achille oli poikkeuksellisen levollinen, mutta vaippa oli vaihdettava, tietysti. Siivottuaan poikansa rouva Barberis syötti poikansa, ja sitten pesi hänen kasvot ja ajoi parran.
Aamiaista syödessään rouva Barberis mietti sitä kummallista poliisia, Capratorrentea. Se mies sai hänet ajattelemaan asioita. Keskustelu oli saanut hänet katsomaan maailmaa uudella tavalla, hän oli fasistien uhri, aivan kuin Achille, tai ne perheet, joiden miesten tappajat hänen miehensä vapautti.
Jokin hymyntapainen nykäisi rouva Barberiksen kasvoja. Achille ei menisi mihinkään. Mutta Achillen äidin olisi mentävä. Niin kauan kun hän ei menisi ulos, hän olisi fasismin uhri, ja niin kauan kun hän olisi fasismin vankina, hänen kotinsa olisi fasismin viimeinen linnake Saarella. Rouva Barberis tiesi, että hänen olisi viimeinkin kohdattava kaupunki, ja siihen kelpaisi tämä päivä aivan hyvin. Tuskin kaupungilla olisi kovin montaa ihmistä, hän voisi hyvin kävellä korttelin ympäri.
Rouva Barberis seisoi ovella, päällään turkkinsa, sama joka hänellä oli ollut silloin kun oli tavannut ulkoministerin, kreivi Cianon, Torinossa. Se tuskin oli muodikas tuolla ulkona, mutta varmasti tarpeellinen. Ovi oli vielä suljettu, mutta hän katsoi sitä, kuin näkisi sen taakse. Oven takana koitti vapaus, joka näyttäytyi kepeänä ja kirkkaana siitäkin huolimatta, ettei hän ollut koskaan ollut varsinaisesti teljettynä sisälle.
Achille pärjäisi kyllä, Rouva Barberis ajatteli, vetäessään toffeen värisiä mokkakäsineitä käsiinsä, ei hän olisi poissa, kuin puolisen tuntia
Jos se poliisi, ylikomisario Capratorrente ei olisi käynyt, hän ei seisoisi tänään ovella, valmiina astumaan kynnyksen yli ensimmäistä kertaa kertaa sodan loppumisen jälkeen. Rouva Barberis laski käden teljelle, avasi oven, astui ulos talostaan ja laski ensimmäistä kertaa koskaan jalkansa lumen peittämälle kotikadulleen.