Kirjasto oli sopusoinnussa hallin kanssa, vain ehkä kahdeksan metriä kanttiinsa, mutta tilana siinä oli jotain nostalgista. Sisäänkäynnin puoleisessa päässä oli siniharmaa sohvaryhmä ja toisessa päässä suuri, musta kirjoituspöytä, jonka päällä oli kaksi suurta tietokoneen näyttöä ja vanhanaikainen, cobra-mallinen, pöytäpuhelin.
Kuvittelin sitä nostalgiseksi koristeeksi, mutta Longner otti puhelimen käteensä ja väänsi sen pohjasta kolminumeroisen numeron ja sanoi sitten jotakin puhelimeen kielellä jota en tunnistanut, ja katsoi sitten minuun,
“Pyysin laittamaan teille lautasen pöytään.” “Teillä on vanhanaikainen puhelinlinja, “huomautin,” kuvittelin ettei niitä olisi enää missään!”
“No tämä on talon sisäinen järjestely. Meillä on jostain syystä täällä ajoittain ongelmia mobiililaitteiden kanssa, joten meillä on varmuuden vuoksi tämä sisäiseen käyttöön.”
Perinteisessä puhelinlinjassa oli jotakin, joka herätti minussa myötätuntoa Longneria kohtaan. Yritin muistella olinko koskaan käyttänyt tuollaista puhelinta. Muistin, että vanhempien asunnossa oli viininpunainen puhelin, kuin jonkun neuvostojohtajan huoneessa Kaikesta on nykyään kaksikymmentä vuotta. Herra paratkoon, kolmekymmentä vuotta.