Kategoria: Bragalone

Minun piti näyttää lääkärille sitä varvastakin…

Olen useamman kerran katsonut miten lääkäri kirjoittaa muistiinpanoja, reseptiä ja/tai lähetettä niin kauan, että minä olisin sinä aikana kirjoittanut siitä…

miten rouva Bartoli, niin tehän tiedätte rouva Bartolin, ei sitä jonka äiti oli kreivi Brandinin tytär, vaan se rouva Bartoli, joka tuli ennen sotaa Luccasta, nai sitten rakennusmestari Bartolin veljen ja jäi leskeksi heti sodan jälkeen. 

Pitääkö minun nyt sitten sanoa se suoraan; se rouva Bartoli, jolla on hätkähdyttävän komea perse! 

No niin, nyt kun tiedätte, kenestä puhun voin mennä asiaa.  Lue lisää ”Minun piti näyttää lääkärille sitä varvastakin…”

The Bragalone’s bluest eyes. Part 2

When they had arrived here at Arbo’s house, Giuanna had only been a year old, and it was 10 years ago this spring. She had never left the mountain, meeting only her parents, her seven brothers and her uncle Lenardu, who had visited a few times, her cousin Libòriu and his mother, Adelac, who visited twice, and each time they left her father looked worried. Apart from these few relatives, there were only two servants, Altea and Zemu, and that was every person Giuanna remembered.
But now Giuanna’s blue eyes began to bother her.
It was hard for her to even imagine any other women, except her mother, Altea and Adelac. Mum was Mum, and Altea was old, but Adelacia, she was beautiful in Giuanna’s eyes.
The next day Giuanna asked her father ”Did you see the princess when you went downstairs?”
The father smiled, ”Onorau told you then? No, I didn’t, I did see the carrying chair,” but the daughter now interrupted
”What is a baby carrier?” Lue lisää ”The Bragalone’s bluest eyes. Part 2”

The Bragalone’s bluest eyes.

Giuanna had heard how the Prince of Aragon, Giacomo, had beaten Count Manfred and Judge Ugone, but she didn’t know what it meant. All she knew was that that was why they were now living in the mountains, waiting for the moment when they could return to the sea, which Giuanna couldn’t remember.
That’s where they lived, on Mount Arbo, but her father and older brothers visited the town down by the sea once a year. Whenever Dad returned to Arbo, he would talk quietly with Mom and the brothers, and they would look worried.
Once, after Dad and Onorau returned from town, Onorau told Giuanna something quite incredible. ”You know, Giu, we went to a town where the houses were like a stone enclosure.”
”My father has told me about it. You could see it in the old house, Dad told me.”
”Yes. We went there too, but we stayed overnight with Father Lenardu…” ”Why do they call Lenardu Father, when Lenardu is not Father, but Father is Father, and
Lenardu is just the brother of the father.”
”Because Lenardu is a priest, he is a priest of the Church of Jesus, and priests are called fathers.”
the brother explained.
”I thought he was a priest of the Church of San Michele!”
”Well it’s complicated Giu, San Michele is a bit like one house in one yard,
but all the houses are Jesus.”
”But is Lenardu also the Master of the Well?” Lue lisää ”The Bragalone’s bluest eyes.”

Bragalonen Kirjeenvaihtajan päiväkirjasta: Sinä keväänä sinä et tullut

Sinä keväänä sinä et tullut. 

Minä kävelin jokivartta ja yritin olla sinut sen kanssa. 

Muuttolinnut toivat sinut mieleeni.

Vastarannalla hanhet laskeutuivat tulvaniitylle, 

Niiden matka oli ollut raskas ja näyttivät kurjilta. 

Joen takanahan sinä pysyisit,

kyllä minä sen tiesin

hyvinä ja huonoina aikoina.

 

Sinä varmasti muistat, 

viikonlopun sisämaassa 

Kun nousimme Altopiano delle Streghelle.

Minkä tähden hotellilla sinä epäröit? 

Vaikka ilta oli alavireinen

Huoneen puhelin mykkä, 

Soitimme hyvin yhteen

Ja uudelleen, alusta

Naristen, kahteen

Yhteen.

 

Me emme tietäisi

Mitä tapahtuisi jos tie tää kuljettaisiin loppuun

Ja sitten lähtisimme yhdessä, 

länttä kohden, mitä sitten tapahtuisi

Kun Joen takana ei olisi kukaan.

 

Joen jälkeen, jos olisimme yhdessä

Missä virta loppuu ja alkaa meri. 

 

Sitä emme saa koskaan tietää.

 

Sinä et sanonut sitä

Etkä kuullut sitä minulta.

Et sanonut sitä mitä odotin 

Mietin, kuulisitko sen 

Joen suusta

Kuiskaisiko hän sen sinulle.

Vai laskisiko laiturilta, kuin purren. 

Enkö perään huutaisi? 

 

Yö tuli kynttilään ikkunalla.

 

Päivän kirkkaudessa näky haalistui

Nimet kalpenivat hotellikortissa

Pitäkööt hyvänsä, kenen lie, valheet.

 

Sitten kun lähdimme alas, rantoja kohden

kerroit että ajan hammasta purren. 

Viimeinen lasku

Joen yli metsän siimeksestä

Kaupunkiin, keltaisten seinien loisteeseen. 

Jätin sinut, autosta aukiolle

Pitelen ovea kun nouset

Katsot minua, vierasta

Ja minä katsoin jonnekin aikaan

jos näkisin enteen, edes vinkin

Joen, meren tai purren.

 

Sinä palasit pois 

Joelle, purteen ja merten taa. 

Ja tuli myrskylyhtyihin valkea.

Minä nukuin talven

Kalvoin lakanan reunaa. 

Ja unesta uneen kulkiessa

Katsoin merelle

Joen suuhun

 

Sitten tulivat hanhet tulvaniitylle.

Mutta sinä keväänä sinä et tullut.

Ylikomisario Capratorrenten ehdotus

Margarita oli ottanut neulan ja langan esiin, korjatakseen hieman helmaansa, kun kuuli kuin joku kulkisi rapussa. Askeleet nousivat portaita. Margarita epäröi. Murhaajaa ei oltu saatu kiinni.

Oveen koputettiin.

”Kuka siellä?”

”Ylikomisario Capratorrente!”

”Otto!” sanoi neiti Toniatti tempaisten oven selälleen.

”Margarita!”

”Mikä suo minulle tämän ilon?”

”Ajattelin poiketa vielä kysymään, muistaisitko mitään, mikä auttaisi meitä löytämään Rouva Brunan?” Otto kyseli mahdollista todistajaa. Lue lisää ”Ylikomisario Capratorrenten ehdotus”

Bragalonen Amerikkalainen Parturiliike

Bragalonen prefektinviraston talousosaston apulaisjohtaja, herra Buzzo tuli parturiin, kaksi kertaa viikossa, maanantaisin kello kahdeksan ja perjantaisin, ennen päivällistä, kello kahdeksantoista, kuten säännöllistä elämää viettävälle virkamiehelle sopi. Muutoin, kahdesti päivässä, herra Buzzo ajoi partansa itse, mutta kahdesti viikossa parta ajettiin Amerikkalaisessa Parturiliikkeessä ja samalla katsottiin, että hiukset olivat juuri niin kuin piti.  Toki joskus sattui, että hän töistä palatessaan käveli ohi ja näki jonkun tutun istuvan ajeltavana ja jos tilaa oli,  saattoi poiketa rutiinistaan, mutta koskaan hän ei jättänyt käyntiä väliin, ei maanantaina eikä perjantaina. 

Herra Buzzon vaatteet eivät olleet kalliit, mutta ne oli valittu hyvällä maulla ja hänen luontainen ryhtinsä ei ollut sitten armeijavuosien laisinkaan ravistunut Vaikka neljäkymmentä ikävuotta alkoi jo häämöttää, olisi matkan päästä olettanut hänen vielä odottavan kolmenkymmenen syntymäpäivän olevan nurkan takana, joskin aikuisen miehen vantterat hartiat estivät sotkemasta häntä kuitenkaan aivan poikasiin, edes matkan päästä. Joskus häntä kiusoiteltiin, kutsumalla häntä ”Mister Grant”, ja se sai herra Buzzon hymyilemään niin, että hän muistutti vielä enemmän kuuluisaa filmitähteä ja vastaamaan ”Signor Grant on kuitenkin suurmies”, ikään kuin viittaisi omaan pituuteensa, joka ei ollut aivan täyttä 170 senttiä.

Aina, joka kerran, herra Buzzo valitsi saman parturin, jonka liikkeet olivat pehmeät, sulavat ja jonka jokaisessa, pienessäkin, eleessä tuntui jotenkin huolenpito ja välittäminen. Sellaisten hellien käsien Domenico Buzzo salli kuljettaa englantilaista, kullalla koristeltua terää kurkullaan, huoletta. Kaulaansa pitkin liikkuvalle veitselle ajatustakaan uhraamatta saattoi hän täysin paneutua keskusteluun toisen asiakkaan kanssa ja toisinaan suoda muutaman sanan parturillekin, mikäli toisten asiakkaiden parissa ei syntynyt mielenkiintoista keskustelua.  Lue lisää ”Bragalonen Amerikkalainen Parturiliike”

Sydäntalvella Lihin palaa takaisin

Talven pimein aika kääntää esiin toisenlaisia sivuja

 

Toisenlaisia, joita en oikeastaan halua.

En sano, että ne olisivat huonoja.

Ne eivät niitä, joita haluaisin kirjoittaa, mutta arvatkaa kysytäänkö minulta?

Marraskuun lopussa Lihin alkaa vaeltaa liki 1000 neliön talossaan, kurkistella pihalle, käy lyhyen hämärän jälkeen rannassa, kuuntelemassa miten aallot soittavat kaisloja riitettä vasten ja katsomassa, miten naapureiden näkymättömistä ikkunoista kimmeltää valo puihin laskeutuneessa kuurassa.

Joulukuun puolen välin tuntumassa käy fysioterapeutti ennen lähtöään etelään ja sen  jälkeen ei Lihinin talossa enää käy kuin näkymättömät lähetit, joka jättää ruuan autotallin kaappiin ja litteät pehmeät paketit eteisen eteisen hyllylle.
Sitten  tietysti rouva Hodzic, joka pyyhkii olemattoman lian kivisiltä lattioilta, pölyttää taulujen kehykset  ja veistokset, tyhjentää tiskikoneen, pesee osan pyykeistä, pussittaa puvut ja paidat odottamaan pesulan lähettiä.
Ja sitten rouva Hodzic katoaa muutamaksi viikoksi omaan elämäänsä.  Lue lisää ”Sydäntalvella Lihin palaa takaisin”

Tie

Ylikomisario Capratorrente seisoi puolikaaren muotoisten portaiden ylätasanteella, takanaan suuri tyhjä kivijalka ja edessään veritahraiset raput. Portaiden edestä lähti etelään vanha kivellä päällystetty tie, joka muistutti roomalaisten rakentamia, mutta joka ei ollut samalla huolellisuudella tehty. Se oli jo muutamassa vuosisadassa painunut, niin että kivet olivat lonkollaan, jokainen omalla tavallaan ja ajatus siitä, miten tarkasti tämä kuvasi koko kaupunkia, kosketti sen verran Capratorrenten mieltä, että silmissä ehti välähtää pieni ja lämmin, rakkaudellinen huvittuneisuus oman kaupungin väkeä kohtaan. 

Strada Venere

Capratorrente seurasi mielessään, miten tie kulkisi kadonneen kartanon portille ja muuttuisi siitä samanlaiseksi hiekkatieksi, joita suurin osa seudun maanteistä oli, joskin tavallista leveämmäksi. Tie oli nimetty aiemmin kartanon paikalla olleen temppelin mukaan Strada Venereksi. 

Tien oli suunnitellut satoja vuosia sitten kuvernöörinä toiminut grandi. Tarkoituksena oli linnoitustöiden varjolla yhdistää suoralla tiellä kuvernöörin kesäasunto kaupungin toisella puolella olleeseen ja nyt aikaan kadonneeseen Tuscarin kreivittären kartanoon.

Pian portin jälkeen tie lähtisi alamäkeen, kohden etelää, kuilussa, joka oli suurin vaivoin hakattu kallioon. Sitten se jatkuisi pengertä pitkin muutaman sadan metrin verran, halkaisten kahden harjanteen välisen laakson.  Lue lisää ”Tie”

Kirje Bragaloneen

Livornossa

22.maaliskuuta 1994

Miten tämän aloittaisin, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikka edelleen haluaisin sanoa, ”Rakas Michele” minä pelkään käyttää niin tungettelevaa ja henkilökohtaista puhuttelua, enkä kuitenkaan voi puhutella sinua muodollisesti, edelleenkään, näin monen vuoden ja kaiken tapahtuneen jälkeen. En voi puhutella sinua muodollisesti ”Parahin Herra Siriano”. Enkä ole edes varma, oletko sinä elossa. Ehkä minä sanon vain ”Michele”

Michele.

Siitä on niin kauan, niin kauan, että välillä minusta tuntuu, että olisin nähnyt vain elokuvan, nuoruuteni teatterissa Porto Floresissa, ja sinä olisit vain yksi romanttinen sankari. Silti, aina tähän aikaan vuodesta minä ajattelen sinua, sitä kevättä Bragalonessa ja sotaa.

Silloin sinulla oli sininen takki, jossa oli metallinapit ja kun viimeisen kerran syleilimme, nappisi tarttui leninkini nappilistaan ja meidän molempien vaatteesta tipahti nappi. Minä otin napin talteen ja lupasin ommella sen takaisin takkiisi sitten kun sota olisi ohitse, ja että tapaisimme maaliskuun toinen sunnuntai, sodan jälkeen, Bragalonen aseman odotushuoneessa. 

Mutta tämä elämä. Minä en nähnyt sinua, enkä aviomiestäni, enää koskaan.

Silloin kun nousin junaan, olin samaan aikaan epätoivoinen, koska jouduin jättämään sinut ja tiesin, että en saisi ikinä eroa Giorgiosta, mutta kuitenkin sydän täynnä luottamusta. Jonakin päivänä sota olisi ohi, jonakin päivänä olisi taas maaliskuu ja jonakin päivänä palaisin Bragaloneen. 

Mutta tämä elämä.  Lue lisää ”Kirje Bragaloneen”

Tauko

Anna Capratorrente ei voinut olla miettimättä sitä, miten elämä muuttuisi, kun veli vaimoineen muuttaisi pois, samalla kun nosti jalkansa sinisen buklee-sohvan puiselle käsinojalle. Tulevassa omassa rauhassa oli epäilemättä paljon hyvää, ja Anna ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sitä, mutta toki siinä oli huonojakin puolia.
Vaikka lapsia oli vasta yksi, oli Anna kiitollinen siitä, että käly otti välillä pojan kanssaan ulos, ja silloin hänellä saattoi olla aikaa nostaa jalat käsinojalle, asettaa tyyny pään alle, ja ottaa toiseen käteen kirja, toisen silittäessä pinkeää sinisen kirjavaa puuvillaa valtavan vatsakupolin päällä.
Kirja ei ollut huono,  jonkun ruotsalaisen Waltarin Egyptiin sijoittuva historiallinen romaani, mutta nyt Anna vain tuijotti aukeamaa, mielen vaeltaessa kotoisemmissa asioissa.
Lue lisää ”Tauko”