Kategoria: Bragalone

Tauko

Anna Capratorrente ei voinut olla miettimättä sitä, miten elämä muuttuisi, kun veli vaimoineen muuttaisi pois, samalla kun nosti jalkansa sinisen buklee-sohvan puiselle käsinojalle. Tulevassa omassa rauhassa oli epäilemättä paljon hyvää, ja Anna ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sitä, mutta toki siinä oli huonojakin puolia.
Vaikka lapsia oli vasta yksi, oli Anna kiitollinen siitä, että käly otti välillä pojan kanssaan ulos, ja silloin hänellä saattoi olla aikaa nostaa jalat käsinojalle, asettaa tyyny pään alle, ja ottaa toiseen käteen kirja, toisen silittäessä pinkeää sinisen kirjavaa puuvillaa valtavan vatsakupolin päällä.
Kirja ei ollut huono,  jonkun ruotsalaisen Waltarin Egyptiin sijoittuva historiallinen romaani, mutta nyt Anna vain tuijotti aukeamaa, mielen vaeltaessa kotoisemmissa asioissa.
Lue lisää ”Tauko”

Bragalonen maailma

Bragalonen tarinoita olen kaikkiaan kirjoittanut nyt rapiat 20 vuotta, kai vuodesta 1999. Ensimmäisestä tarinasta “Bragalonen kreivi” on yli kaksikymmentä vuotta. Se on kertomus miehestä, joka viettää elämäänsä viikko toisensa jälkeen mahdollisimman samanlaisena, niin että silloin, kun hänen on poistuttava kaupungista, hän palkkaa itselleen sijaisen, varakreivin, joka viettää hänen poissa ollessaan aivan samanlaista elämää kuin kreivikin.

Bragaloneen sijoittuvat novellit päätyvät tavalla tai toisella siihen, miten elämä jatkuu kaupungissa, täysin tavallisena, kuten Bragalonessa tapaa jatkua. Toinen puoli asiasta tietysti on se, että asiat, jotka ovat tavallisia Bragalonessa, eivät ole tavallisia muualla.

Pitkään kirjoitin vain yksittäisiä lyhyitä tarinoita, joista jotkut olivat kuusi- ja toiset kaksikymmentäkuusi sivuisia.
Olisiko jo yli kymmenen vuotta siitä, kun kirjoitin tarinan tyystin tavallisesta palkkamurhaajasta, joka palaa synnyinkaupunkiinsa keikalle? Mies on täysin tavallinen, niin tavallinen, että ihmiset eivät muista hänestä mitään muuta, kuin että hän on tavallinen mies, jonka kasvot ovat sellaiset tavallisen pyöreät. Samalla kun murhamies tekee työtään, tavallisella tarkkuudellaan, hän muistelee täysin tavallista lapsuuttaan, miettii täysin tavallisia perheasioita ja suunnittelee eläkevuosiaan täysin tavallisena kaupunkilaisena. 

Muutama vuosi sitten aloin kirjoittaa “Bragalonen murhamiehelle” jatkoa, “Bragalonen Poliisia”.
Bragalonen poliisi, ylikomisario Otto Capratorrente, on mies, joka on kipeän tietoinen erilaisuudestaan ja samaan aikaan yrittää elää tavallisen virkamiehen, ylikomisarion ja isän elämää. Koko hänen sisäistä maailmaansa määrittelee se, että hän ei tiedä mikä on, mutta tietää, että hänen äitinsä suvussa on ihmisiä, joilla on kykyjä, taitoja tai ominaisuuksia, joita muilla ei ole, eikä kukaan osaa selittää hänelle, miksi tai miten ne syntyvät.
Tarinana Bragalonen poliisi selvittää murhaa, josta kerrotaan Bragalonen murhamiehessä, mutta ei sitten enää “Poliisissa”, vaan tarina alkaa suoraan murhan selvittämisestä, ja niistä ihmisistä, joita Capratorrente tapaa selvittäessään rikosta. Ylikomisario Capratorrente ratkaisee jutun, saa selville motiivin ja tilaajan, mutta mutta oikeus ei silti ole hajulla siitä, mikä on mahdollista. Lue lisää ”Bragalonen maailma”

Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956

Lumi lankesi kaupungin ylle, kuin miljoonat pienet enkelit olisivat leijailleet tuulessa. Jäisin siivin ne liitivät yli kaupungin kattojen, lankesivat vanhojen kujien kanjoneihin ja hyisin kynsin tarttuivat kaupungin kaiken kirjaviin seiniin, joiden tiilet ja rappaukset oli huurre ja pakkanen tasoittanut monen sävyiseksi harmaakseen.
Ylikomisario Capratorrente meni niska kyyryssä ylös, kotia kohden, ja kääntyi sitten yhdelle niistä pienistä kujista, jotka olivat hieman paremmin suojassa lumelta ja tuulelta. Kujan laidalla olevien luukkujen takaa tulivat ihmisten tuoksut, polttoöljy, hiili, hiki, tupakka, kiima, sipuli, tomaatti, muna ja kala, ne tuoksut joista kaupungin maku syntyi, mutta kaikki oli kääritty tämän kummallisen talven kylmään ja lumeen. Lue lisää ”Capratorrente lähtee kotiin 17.2.1956”

Sinä aamuna toisaalla

Sinä aamuna, kello 7.00 Walter Audisio ja Alto Lampredi lähtivät 14 muun miehen kanssa Milanosta kohden Dongoa, pientä kylää, jota hyvän tahdon vuoksi joku sanoo kaupungiksi.  

Eikä sinä huhtikuisena lauantaina, 1945 ei Maria Falconieri  uhrannut ainuttakaan ajatusta Lombardialle, vaan heräsi kello seitsemän ja hänen miehensä nousi säpsähtäen istumaan sängyn laidalle, sytytti kärpäsen likaamaan lampun sängyn päällä ja katsoi kysyvästi vaimoonsa, jonka katse kertoi kaiken tarvittavan. Mies nyökkäsi, veti nopeasti vaatteet päälleen, kysyi vain, “pärjäätkö sinä?” Ja nyökkäävän vastauksen saatuaan, lähti ulos hakeakseen auton.
Maria puki itsensä, kuluneisiin ja yksinkertaisiin vaatteisiin, ilman että yksikään hänen ajatuksensa edes hipaisi Comoa. Huohottaen hän puki jalkaansa vanhat, äidiltä saadut matalakorkoiset kengät, yksikään hänen ajatuksensa ei edes etäisesti koskenut Giuliano di Mazzagran seutua ja kun Alfrudo Falconieri tuli hakemaan vaimoaan, ei heistä kumpikaan olisi tiennyt mitään Villa Mariasta kylästä ja kysymys Villa Belmontesta, josta avautui näköala yli Como-järven, olisi varmasti saanut vain kärsimättömän mulkaisun.  Lue lisää ”Sinä aamuna toisaalla”

Ammattimies Bragalonessa/ harjoitus

Mies nousi Maria Magdalenan kirkontornin portaita kevyesti, kiirehtimättä.

Hänen päällystakkinsa siniseen kankaaseen jäi harmaata pölyä, milloin se osui kapeassa portaikossa seinään.

Kun portaikon kavetessa ylös mennessä miehen olkapäällä oleva laukku alkoi ottamaan seinään, hän siirsi sen syliinsä ja kirosi mielessään, ettei ollut ajatellut asiaa aikaisemmin.

Portaat päättyivät luukulle, mies pysähtyi ja raotti luukkua, ensin varovasti ja hieman lunta varisi raosta miehen päälle. Hän antoi luukun painua takaisin kiinni. Hän lattoi laukkunsa oven eteen ja käveli muutaman askeleen alas portaita ja kaivoi tupakat esiin.

Tavallisessa tupakka-askissa oli sekaisin pikkusikareja ja tavallisia savukkeita, ja hän poimi tällä kertaa käteensä pikkusikarin, ei halvinta laatua, mutta ei mitenkään ylellisen, tavallisen keskiluokkaisen pikkusikarin.

Tupakan sytytettyään, hän nojasi selkänsä portaikon seinään ja veti kevyen viipyilevan imaisun sikarista. Hän poltti tavallisesti savukkaita, mutta tämä oli erikoistilanne, joka vaati sikarin.

Mies tumppasi sikarin seinään, hienonsi loput puruksi lattialle ja nousi takaisin luukulle.

Vaati pientä ponnistelua saada luukku kokonaan auki ja teräsvarsi hakaan pitämään luukku auki, tehtävä vaati molemmat kädet. Mies nousi tapulin kellotasanteelle, käveli sen ympäri, katsoi kolmea pronssikelloa, yritti nähdä niissä olevaa latinankielistä tekstiä, mutta erotti hämärässä vain sanat ”PAX DOMINI”. Sitten hän kävi avaamassa pohjoisen sivun säleluukkuja hieman rakoselleen, varoen, ettei karistaisi lunta enempää kuin on välttämätöntä.

Aukko luukkujen välissä oli vain neljän sormen levyinen ja siitä tuli kapaea vana harmaata valoa tapuliin. llmassa kimmelsi harvat lumikiteet, ei niin paljoa että saattaisi sanoa sateeksi, mutta sen verran kuitenkin, että näkyi, että ilmassa oli jotakin muuta kuin kevättä ja juhlamieltä. Koillisessa siinsi kukkulan rinnettä kiipeävä uusi asuinalue, ja mitä lähemmäs katsoi, sitä vanhempia talot olivat. Pilvien ankeus oli tyyntä, tasaista ja sävytöntä. Mies siirtyi hieman sivuun, ja nyt hän näki suoraan pohjoiseen, yli laitakaupungin, ja kukkuloiden välistä kaupungista Porto Floresin suuntaan menevän tien kiemurtelevan vuorille. Siirtymällä vielä hieman, hän näki rautatieasemalta nousevan dieselveturin pakokaasupilven ja uuden teollisuusalueen, joka oli nopeasti nousemassa sataman kupeeseen.

Sitten mies palasi ensimmäiseen asemaan. Muutaman korttelin päässä koillisessa oli omituinen rakennus, josta ei voinut varmasti sanoa, kummassa oli epäonnistuttu, linnoituksen vai palatsin rakentamisessa. Mies näki länsilounaaseen suuntautuvasta barokkijulkisivusta osan, mutta myös etelän puoleisen karun kivisen sivun, jonka ikkunat näyttivät tavallista korkeammilta tykin ampuma-aukoilta. Häntä kiinnosti viides ja kuudes ikkuna.

Mies meni portaisiin ja haki laukkunsa tasanteelle. Hän otti esiin Rodenstockin kiikarit, asettautui tukevaan asentoon säleluukkujen luokse, työnsi niitä auki muutaman sentin lisää ja kohdisti ne kuudenteen ikkunaan. Ikkunasta näkyi vanhahtava tuolin selkänoja, pätkä kirjoituspöytää ja seinällä oleva presidentin muotokuva.

Mies katseli vielä kaikki muut ikkunat rakennuksessa, sekä nurkan syöksytorven, ja sen kannattimessa roikkuvan tummansinisen rievun, ennen kuin laski kiikarin kädestään. Nyt hän palasi laukulleen, nosti sieltä ensin alumiinisen kokoontaittuvan jakkaran, jonka taittoi itselleen auki. Seuraavaksi hän otti pitkulaisen khaki-värisen pussin, joka oli sidottu kolmella puuvilla nauhalla ja avasi sen.

Lee-Enfield SMLE nro 1 Mk. III oli tullut miehen elämään kaksitoista vuotta, kolme kuukautta ja kaksikymmentäkaksi päivää sitten. Mies oli kiitollinen jokaisesta päivästä. Ensin hän ei ollut tajunnut Leen merkitystä, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän oli katsellut kiikaritähtäimen läpi saksalaista radistia ja puristanut liipaisinta.

Lue lisää ”Ammattimies Bragalonessa/ harjoitus”

Kohtaaminen katedraalin edessä

Ylikomisario Capratorrente seisoi kylmissään aukion laidalla ja katseli miten miehet yrittävät lapioida lunta  kaduilta aukion puolelle. Kitin värinen päällystakki oli suurin mitä hän oli Bragalonesta löytänyt, ja se oli samaan aikaa hieman liian lyhyt ja selvästi suuri.  Vaikka hänellä oli alla tavanomainen harmaa pukunsa, ja vanha, jo nuoruusvuosilta mukana kulkenut vihreävillapaitansa, päällystakki oli hänelle liian suuri, ja kurottu solmitulla vyöllä.
Rouva Capratorrenten lukemattomiin hyveisiin ei kuulunut loistavan neulojan lahjat ja hänen miehelleen kutoma pipo näytti pikemminkin baskerin ja pannumyssyn epäsäätyisestä suhteesta syntyneeltä teatterirekvisiitalta, kuin ylikomisarion työssään käyttämältä päähineeltä. 
Capratorrente sormia paleli, vaikka hänellä oli hansikkaat kädessä ja kädet taskussa, mutta ajatteli, että kestävänsä vielä sen tovin, että pääsisi kahville, kunhan Väärä-Rossi tulisi. 
Kun hän tunnusteli oloaan, kaikki muut osat tuntuivat kärsivän kylmästä paitsi jalat, jotka olivat hänen kauan palvelleissa ja hyvin hoidetuissa alppikengissään, joiden merkitys hänen elämässään oli ollut vuosia lähinnä nostalginen, kuin laatikossa säilytetty pala vapaata nuortamiestä perheellisen miehen kaapin perällä.  Nyt, viimeiset kymmenen päivää vanhat alppikengät olivat olleet hänen tärkein vaatteensa. Vaikka hän olikin ostanut viime viikolla uudet vuoristoon ja talveen sopivat kengät Genovan matkalla, joiden hinta aiheutti hänelle pistoksen perheellisen miehen omassatunnossa, nämä vanhat alppikengät tuntuivat silti jalassa paremmilta. Jos hän olisi asiaa ajatellut, hän olisi tajunnut, että alppikengät muistuttivat häntä partisaanivuosista, jolloin hän oli tehnyt osansa vapaan Italian eteen.
Liike silmänurkassa sai Capratorrente kääntämään päätä, ja hänen kapeille kasvoilleen nopeasti kasvanut musta sänki pisti vastaan harmaata villaista kaulaliinaa vasten. Lue lisää ”Kohtaaminen katedraalin edessä”

Bragalonen kaunein poika. Jälkimmäinen osa.

Tämä on loput tarinasta Bragalonen kaunein poika. 
Tai kenties vain alkua. 

Boelle retkahti iskun voimasta, ja olisi kaatunut, jos Nyrkki ei olisi pitänyt häntä edelleen otteessaan. Häntä oli lyöty ennenkin. Jos pojalla on kuusi isoveljeä, häntä on lyöty, ja jos perheessä on yksikin nyrkkeilyä harrastanut isoveli, on pikkuveli sen verren päässyt osalliseksi, että on jonkun haastanut, ja tullut lyödyksi. 
Mutta näin.
Aikuinen mies löi häntä.
Ei mitään harjoituslyöntiä.
Ei leikillistä tuuppaisua.
Häntä lyötiin, koska hänelle halutiin pahaa. 

Hän värähti, hän tunsi jotakin, jolle hänellä ei ollut nimeä. 
Boelle häpesi ja tunsi samalla sellaista raivoa, ettei ollut tuntenut koskaan.
Ihoa pisteli, rinta kohoili, ja se tunne, mikä oli vielä raivon alla, kasvoi. Ja Boelle tiesi, että hänen pitäisi saada se kuriin. Hän tiesi mikä on oikein ja mikä väärin, ja tämä on väärin.

Nyrkki kaiveli Boellen taskut sen enempiä selittämättä, ja heitti tantereelle sen, mikä ei häntä kiinnostanut, kunnes löysi kahden avaimen nipun, teräsrengaalla kiinni. Saatuaan avaimet Nyrkki tuuppasi pojan Valtuutetulle kuin takin.

Iskun voima soitti vielä Boellen korvia, kun Valtuutettu tuuppi häntä Nyrkin ja Rouvan perässä, jotka lähestyivät talon takaovea, josta poika oli vain muutama minuutti aikaisemmin tullut ulos. 
Nyrkki työnsi avain lukkoon ja väänsi, mutta vaikutus ei ollut toivottu, ja mies vaihtoi suuntaa, mutta siitä ei ollut vieläkään apua, yritti sitten taas toiseen suuntaan, puolitoista kierrosta, mutta vailla tulosta.  Samaa jatkui vielä tovin, ja sitten kirosi Rouva. 
-”Annan minä kokeilen, olen tainnut kuulla tällaisesta!”  Ja Rouva sinisessä puvussa työnsi Nyrkin sivuun, otti avaimen käteensä, käänteli hetken, otti sittien avaimen lukosta, ja työnsi sen takaisin, mutta ei yhtä syvälle, väänsi neljänneskierroksen, työnsi pienen matkaa, ja käänsi taas neljäänes kierroksen, sitten vielä syvemmälle, ja puolikierrosta takaisin päin. 
Rouva vilkaisi miehiin olkansa yli -”Kolmivaihelukko, vanha keksintö, mutta hyvin harvoin käytetty!” ja veti alistuneesti narahtavan oven auki, ja astui sisään.
Seurue marssi läpi työhuoneen, Rouva suoraan eteensä katsellen, miehet ympärilleen vilkuillen ja Boelle katse lattiaa haraten.  Rouva katseli ovea, ja kädessään olevia avaimia. Avaimia oli kaksi, suunnilleen samanlaiset, mutta toinen oli lyhyt ja toinen pitkä.

-”Kumpi avain käy tähän oveen?” Rouva kysyi kääntyen samalla katsomaan Boellea.
Boelle tuijotti jalkojaa.

”Kumpi avain!”
Boelle yritti olla, kuin ei olisi paikalla laisinkaan. Lue lisää ”Bragalonen kaunein poika. Jälkimmäinen osa.”