Kategoria: Helsinki

Eräänä kesäpäivänä

Tästä mieleeni.

Noin 20 vuotta sitten tuli Yrjönkadulla, Tellervopuiston kohdalla vastaan nainen, jolla oli aivan käsittämättömän suuret rinnat vartaloon nähden. 

Ajatelkaapa että minulla on hatun numero 64… En mene vannomaan että olisi kumpikaan mahtunut hattuuni.

Avokaulaisen T-paidan hahmossa puuvillainen neulos peitti sen insinööritaidon ihmeen, joka arvatenkin titaanista, saksalaisesta teräksestä ja aseteollisuuden salaamien komposiitten avulla kannatteli painovoimaa uhmaten evoluution hämmentävimpiä saavutuksia. 

T-paidan reunan ja kaulan välistä näkyvä vaalea iho saattoi muhkeudessa tuoda mieleen paremman hotellin aulan nojatuolit ja saatan kuvitella yön sen tason hotellissa maksavan enemmän kuin saatatte kuvitellakaan minun kuvittelevan.

Neiti lähestyi ja yritin luoda katseensa hänen silmiinsä, mutta ne olivat vielä aivan liian kaukana, mutta hän oli kyllä jo äänen kantaman päässä.

”Saatana! Kyttääksä mun rintoja!” 

Tiedättekö te ”jumalan käden”, sen hetken, jolloin yllättäen tiedätte mitä teidän pitää tehdä täysin ennen kokemattomassa tilanteessa, joka tuskin tulee toistumaan.

”Perkele!” Neiti vastaa kosteasti ja seison sivulla tovin, kun hän jatkaa Johanneksen kentän suuntaan, missä arvatenkin on kyllin tilaa hänen kääntyä.

”Mitä muutakaan katsottavaa täällä olisi!”

Minä päätän, varmuuden vuoksi, kääntyä Uudenmaankadulle, siinä toivossa että mikäli tämä risteilijä lähtee takaa-ajoon, voin pelastua Kampin kapeisiin porttikongeihin.

Viimeinen tanssi Vesalassa

Muutamme pian ja muuttostressi on vaikuttanut siihen, ettei oikein ole teksti kulkenut, mutta nyt, vähän ja varkain, olen kirjoittanut pientä tarinaa, blogipostauksina.

En tiedä vielä mitä siitä tulee, mutta jotakin, harjoitusta. 
”Viimeinen tanssi Bragalonessa julkaistaan ensi twitterissä, sitten Facebookissa ja kolmas versio tulee tänne, kun ehtii.

Muutto taas.
27 vuoden jälkeen asunnon vaihtaminen on aika show.
Tänään lähti minua 46 vuotta palvellut kirjoituspöytä joka tuntui aika kaihoisalta, mutta uudessa asunnossa sille ei vain ole tilaa.

Miehen kokoinen kaappi

Soitin kerran sähköyhtiöön, että heidän alumiinikaappiin on törmätty jollakin, vääntynyt, ovi auki ja johdot näkyy.

”Ei ole siinä sellaista!”

”Mutta kun on, alumiinia, miehen korkuinen, suunnilleen kahden miehen levyinen, eli vähän isompi kuin minä ja päässä lukee teidän firman nimi. Näyttää niin kuin olisi kuorma-autolla kolhaistu”

”Minä tiedän, ei meillä ole siinä mitään, minä katsoin meidän kartasta”” Lue lisää ”Miehen kokoinen kaappi”

Auringonkukantie

Tiesittekö tuota, että auringonkukka, sen lisäksi, että on Ukrainan kansalliskukka,  suojelee siitepölyllään sairauksilta pölyttäjiä, niitä perhanoita, joiden varassa meidän elämämme suurelta osalta on? 

Idea mulla oli jo ennen korona-aikaa, mutta en halunnut ensimmäisenä koronakeväänä tähän lähteä. Nyt voisi olla oikea aika. 

Olin lukenut asiasta monista englanninkielisistä lähteistä, mutta tämä Suomen Kuvalehden artikkeli sai sitten minut syttymään; miksipä en aloittaisi omaa projektiani.

Nyt, kun maa paljastuu lumen alta, minä aloitan. Lue lisää ”Auringonkukantie”

Olin sitten aloitteellinen Maailmanrauhan asiassa

Kansanäänestys Maailmanrauha-patsaan käytöstä Helsingin Maailmanrauhan rahaston perustamiseen

 

Muistomerkkien tarkoituksena on pitää asia mielessä, muistuttaa jonkin asian merkityksestä ja tärkeydestä.
Maailman ja olosuhteiden muuttuessa patsaiden merkitys voi muuttua, mutta silloinkaan patsaita ei pidä kevytmielisesti kaataa, vaan on mietittävä voisiko patsaan merkitystä sinällään jotenkin muuttaa.
Jos kuitenkin päädytään patsaan kaatamiseen, pitäisi harkita, miten patsaan idea voisi kantaa sittenkin yli ajan ja toimia patsaan alkuperäisen idean mukaan.

Koska Hakaniemessä oleva Maailmanrauha -patsas on paitsi ruma, myös herättänyt niin poikkeuksellisen paljon negatiivisia tunteita ja rauhattomuutta, esitän seuraavaa.

Helsingin kaupunki perustaa Helsingin Maailmanrauha-rahaston.
Helsingin kaupunki teettää patsaan metallista mitaleja, joita myydään rahaston hyväksi. Rahasto tukee Helsingin yliopistossa tulkkikoulutusta niille kielille, joiden opetus jää sivuosaan Suomen lukioissa, kuten venäjää pienemmät slaavilaiset, afrikkalaiset tai aasialaiset kielet.

Näin Maailmanrauha -patsas ja Helsingin Maailmanrauharahasto vaikuttaisivat siihen, että olisi enemmän ihmisiä, jotka auttaisivat kaikkia ymmärtämään paremmin toisiaan ja tämän kautta patsas tukisi konkreettisesti maailman rauhaa.

Helsingin kaupunki ottaa vastatakseen patsaan sulattamisesta ja mitaleiden valamisesta syntyvät kulut ja mitaleiden tuotto ohjataan lyhentämättömänä Helsingin Maailmanrauharahastoon, jolla tuetaan edellä mainitulla tavalla tulkkien kouluttamista ja näin edistetään konkreettisesti rauhaa.

Ehdotan idean kannatuksen mittaamista kansanäänestyksellä.

Ja linkki aloitteeseen löytyy täältä  

Ja asiasta voi  keskustella täällä 

 

 

Trollitehtaankatu

Koska olen vittumainen mies, jätin kuntalaisaloitteen viime perjantaina Tehtaankadun alkuosan nimenvaihdosta.
Valitettavasti en päässyt tekemään aikaisemmin heidän haluamiaan korjauksia, joten se ei vielä ole julkinen, mutta tuossa se on tämän hetkisessä asussa.
Eli se ei ole vielä avoin, mutta kerron kun näin on.

ps. avautui viikolla, mutta pääsin vasta nyt päivittäämään tämän.
Olkaa hyvä http://mielleyhtyma.com/trollitehtaankatu/

 

Kuvakaappaus aloitteesta Tehtaankadun nimen muuttamiseksi Lue lisää ”Trollitehtaankatu”

Harmajan suuri

Nyt kun Guggis on nurin, niin entä jos rakennettaisiin jotakin omaperäistä, omaehtoista ja jotakin, mitä ei ole missään muualla.

Rakennetaan Harmajan Suuri Mulkku.

Harmajan Suuri verrattuna nykyisiin rakennuksiin.
Harmajan Suuri verrattuna nykyisiin rakennuksiin.

Harmajan pienten luotojen ympärille pengerrettäisiin ensin vähän laajempi saari.
Ja siihen sitten Harmajan Suuri Mulkku.

Suuri, fosforipronssilevyillä päällystetty pilvenpiirtäjä ja majakka, joka nousisi Harmajan luodolle rakennetun kiviterassin päältä 102 kerrosta kohden taivasta.

Sisään kasino, hotelli ja majakka.

Tehtäsiin siitä eräänlainen pieni Macao.

Ja suuren mulkun mallinen.
Ja päähän majakka, joka toisaalta väläyttäisi säännöllisen valon yli Suomenlahden, kuten majakoilla on tapana, ja toisaalta ampuisi suoraan kohtiavaruutta valopilarin.

Ja aina keskiyöllä, voitaisiin sen laelta ampua ilmaan paineistettu höyrypilvi, jonka majakan valo saisi hohtamaan. Loistava pilvi, joka näkyisi sadan kilometrin päähän sopivalla säällä.

Saatan kuvitella, että tämä olisi nähtävyys joka houkuttelisi Suomeen risteilyaluksia ja turisteja totaalisen eri tavalla kuin joku pers´aukisten Guggenheim-museo.

Auringonlasku radanvarressa

 Se oli vain hetkeä ennen murrosikää, no, ehkä vartti, mutta korkeintaan puolitoista tuntia, kun katselin kalliolta naapuruston poikien kotimatkaa auringon käänteässä selkänsä radan itäpuolella asuville.

    Kallion korkein kohta oli idässä, pienen solan toisella puolella, lännessä joutomaa, jonka takana radan takana työ ja teollisuus ja edessäni loiva graniittirinne, askelten niin kaluama, ettei sammal ollut siihen tarttunut, mutta vaatimattomat jäkälät olivat purreet itsensä siihen kiinni, kuin tupakan haju Blindin ämmän vanhaan villatakkiin.

Lue lisää ”Auringonlasku radanvarressa”

Nainen joka nauroi

Nainen nauroi minulle.
Se on vaarallista.
Hän oli minua alle olkapään, sinisestä villakangastakissa ja vaaleassa turkishatussa, vetävän matkalaukkua ylös aseman portaita.
”Saanko auttaa?” kysäisen ja tartun kahvaan, ja hän vastustelee, ”ei tarvitse, ei tarvitse”, mutta minä olen jo tarttunut kahvaan ja nostanut laukun ne neljä tai viisi askelmaa, mitä oli jäljellä.
Hän katsoo minua, keppiäni, harmaata partaani, korkealla hänen yläpuolellaan, ja minä katson naista kuin kuva venäläisestä sadusta, prinsessa väärässä tarinassa, päälaki hartiani korkeudella.

Lue lisää ”Nainen joka nauroi”

Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.

Oli 1970-luvun lopun korea kevätpäivä, kun kävin soittamassa puhelinkopista, joka oli Haapaniemenkadun ja Hämeentien kulmassa. Pysähdyn katsomaan kelloa ja juuri kun sain sen takaisin liivin taskuun, kun siinä oli sellainen, jota olisi voinut ehkä nimittää herra henkilöksi, tai ainakin henkilöksi, joka pyysi minulta markkaa. 

”Valitettavasti minulla ei tällä hetkellä ole varallisuutta tukea teitä pienelläkään summalla, itselläkin työssä tauko,” kerron avustuksen hakijalle.

”Anna ny vaan, kyllä sulla rahaa on!”

”Ei ole. Kaupunki organisoi juuri uudelleen työtehtäviä ja meidän ryhmälle ei jäänyt tehtäviä!” Kertoessani alan kävellä suojatielle.

”Mitä duunia sä sit teit?”

”Olin metsätöissä,” valistan pyytäjää.

”Vittu, työttömät metsätyömiehet ei kävele Hämeentiellä liivipuvussa!”

”No tämä metsätyömies kävelee,” kerron, kun tullaan Hämeentien länsipuolelle.

”Joku herra sä kuitenkin oot, on sulla rahaa! Pistä nyt edes pari markkaa!”

”Minulla ei ole varaa antaa vieraille. Mitä työtä olette tehnyt?” Ja kysyessäni lähden kohden pohjoista.

”Mä olen ollut maalari, mutta nyt ei ole hommia, joten kyllä sä voisit pistää mulle markkan!”

”Mutta kun minullakaan ei ole sitä rahaa nyt,” kerron samalla, kun lähdetään Ässärinnettä ylös.

”Mä olin linnassakin, kaks kertaa, ”aloittaa haastaja ansioluettelonsa, ”mä vedin turpaan yhtä mestaria Porissa, sen vuoksi mä jouduin lähtemään sieltä, kun ei siellä enää kukaan palkkaa mua!”

Lue lisää ”Paikallistuntemuksen puute pienyrittäjän haasteena 1970-luvun Kalliossa.”