
His shadow remained in that first rain.
Olimme kävelyllä tässä kerran, vaimoni kanssa Herttoniemen pientaloalueella, kun muistin sinut, Johanna
Kauanko siitä on aikaa? Ihmisikä, vähän päälle tai alle. Kuka niitä laskee. 1984..86 joskus.
Emme me oikeastaan edes tunteneet, mutta meillä oli paljon yhteisiä tuttuja. Opiskelit silloin opettajaksi samalla vuosikurssilla kun kaverini avovaimo, ja pikkuveljesi oli töissä kaupassa joka oli työpaikkani vieressä ja isäsi vaimokin oli sellainen hyvän päivän tuttu.
Aika usein satuimme samoille kutsuille tai törmäsimme bussissa, asuit jossakin tuolla Kontulan ja Itäkeskuksen välissä, tervehdimme, ja vaihdoimme muutaman kohteliaan sanan.
Suoraan sanottuna, et ollut mikään tavaton kaunotar, vaan enemmänkin oudon näköinen. Olit silloin tavattoman pitkä ja kaita. Oudon mallinen nenä, jonka pää oli neliömäinen ja hieman pysty, valtavan suuret silmät ja harvinaisen alhaalla päässä olevan hieman höröllään oleva korvat. Hiukset olivat suorat, voimakkaan näköiset ja hieman punervaan päin ruskeat. Vaikka olit vasta 23-vuotias, näin sinulla harmaan hiuksen.
Mutta sinussa oli jotakin.
Jotakin joka veti. Lue lisää ”En ole unohtanut sinua, Johanna” →
Tämä sai minut miettimään taas sitä, miten lain säädäntöä pitäisi kehittää?
Pitäisikö glyfosaatin käyttäjä tuomita aina taponyrityksestä?
Minä olen elänyt kauemmin kuin isäni vanhemmat.
Äitini eli, jos oli eläekseen, kauemmin kuin omat vanhempansa, mutta silti niin, että äitini ja hänen vanhempansa ehtivät nähdä aikuisia lasten lapsia, oman tarinansa jatkuvan.
Minulla on kaveri, jonka isä kuoli, kun poika oli teini. Hän ei ollut vielä 25 täyttänyt, kun hänen koko isänsä suku oli kadonnut. Kuolema esitti haasteen.
Ja hän otti sen vastaan. Lue lisää ”Päivien kimallus yötä vasten” →
Pari kymmentä vuotta, siitä asti, kun poika muutti kotoa, olemme jossakin vaiheessa loppukesästä, syöneet parvekkeella vaimoni kanssa, sitten katsoneet elokuvan ja tulleet parvekkeelle, iltaan joka vielä on lämmin, mutta hieman kylmän alta, kuin muistuttaakseen talven olevan tulossa.
Hämärässä illassa syöneet yksinkertaiset, kardemummaiset pullat ja juoneet suuret kupit kaakaota, jossa on seassa kohtuullisesti brandyä ja sokeria ja muistaneet sen, että syksyn perällä vaanii talvi.
Tämä vuosi on ollut aika raskas.
Tuttuja ja omaisia on sairastunut ja kuollut, hääpäivän vietto meni niin kuin meni, kun Italia oli suljettu.
Mutta kuka tietää, miten vuoden päästä.
…mutta ennen aikaisia.
Toisaalla kysyivät, miten selviää siitä merkityksettömyyden tunteesta, kun kaikki päättyy kuolemaan.
Kuolema antaa merkityksen.
Koska olemme olemassa vain hetken, meidän on tehtävä parhaamme nyt, ei ensi vuonna, ei ensiviikolla, vaan nyt.
Meidän on tehtävä se parempi maailma lapsillemme, puolisollemme, kaupan kassaneidille, bussikuskille ja sairaanhoitajille tänään.
Sillä mitä meillä itsellämme on, kun meillä on multa suussa, sillä ei ole väliä, vaan sillä mitä me teemme maailman parantamiseksi tänään.
Mitä se olisi, jos eläisin 100 tai 200 vuotta pidempään? Miten minun ajatukseni väsyisivät. Miten minun korkeimmat unelmani jäisivät ajan alle, ja huikeimmat uudistukseni jäisivät päivästä jälkeen.Siinä minä olisin, patona nuorille, uusille ajatuksille, kasvavalle kauneudelle, huikeille unelmille, ja veisin paikan lastenlasteni lapsilta.
Olisiko se elämä hyvää? Olisiko se kaunista? Olisiko se oikein?
Ei. Se olisi surkea elämä. Se olisi rumaa ja crippled! Ja sellainen elämä olisi väärin, väärin kuin nuorena kuoleminen, ja löyhkäisi taivaisiin asti.
Ja kun kuolema juoksee minut kiinni, niin tipunko polvilleni? En vittun helvetissä! Sillä vaikka tiedän ja hyväksyn sen, että elämälläni on viimeinen käyttöpäivä, minä haluan kuolla sen mukaan kuin haluan elää, voimakkaasti, taistellen ja henkeni kalliilla myyden.
Ja sitten, kuolla.
Ja kuolemalla kiitämme elämää antamalla tilaa lapsille, ystävillemme ja rakkaimmillemme, jotta taas heidän lapsillaan olisi tilaa kasvaa täyteen mittaansa, elää täyttä elämää ja tehdä parhaan tälle maailmalle.
Kuten aikaisemmin kuvittelen sanoneeni, maailman muuttuminen aiheuttaa stressiä, mutta me emme oikeasti voi sille mitään, että maailma muuttuu. Teknologian kehitys, ihmisen vaikutus ympäristöön, ihmisten keskimääräinen kyvyttömyys hahmottaa kokonaisuutta, mukavuuden halu, ahneus ja kaikki, muodostavat sellaisen globaalin järjestyksen, jossa meidän mahdollisuutemme vaikuttaa yksilöinä ovat hyvin rajalliset, ja se mitä me kuvittelemma elämän hallinnaksi, on vaikutukseltaan sama kuin suojaantua tsunamilta talouspaperirullalla.
Kuitenkin kuvitelma siitä, että homma on hallussa, on siinä määrin tärkeä säilyttää, että olemme valmiita tekemään uskomattomia mielen akrobaattiliikkeitä, voidaksemma säilyttää mielikuvan järkevästä, turvallisesta ja hallitusta maailmasta. Lue lisää ”Stressaavat muutosvoimat -3” →
Ihminen on muuttunut hyvin vähän viimeisen sadantuhannen vuoden aikana, eikä kovin paljon ennen sitäkään. Meidän geenimme ovat siinä määrin samat kuin kääpiösimpansseilla, että raja heihin on oikeastaan sama kuin down-ihmisiin.
Kun esi-isämme elivät keräilytaloudessa, määräsi yhteisön koon saatavilla olevan raviinon määrä. Kun keräilyalueella alkoi laumakoko kasvaa, alkoi keräilijää vituttamaan, ja yhteisöstressi laukesi sillä että osa jengistä lähti etsimään evästä kauempaa.
Siirtyminen metsästystalouteen muutti yhteisön rakennetta, mutta stressi jäi.
Mieleemme on jäänyt edelleen tietyt markkerit tuolta ajalta. Ihmiselle optimi tiimi on seitsenhenkinen ja kun yhteisö kasvaa noin 200 yksilönkokoiseksi, ihmisen kyky hahmottaa lauman sosiaalisia suhteita ja hierarkiaa ylikuormittuu, ja tästä seuraa laumassa hämmennystä riitoja ja epätietoisuutta.
Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.
Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.
Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.
Ja kaikki se on kadonnut.
Elämä on muistuttanut kuolemasta.
Väliaikaisuudestaan.
Viime vuosi oli raskas.
Yllättävällä tavalla.
Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.
Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.
Elämä on niin hauras.
Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.
Tunnen sen idiootin.
Hänen vihan karvaan vuodatuksensa spurguja kohtaan.
Se mies vihaa itseään, koska aavistaa sen, miten hauras elämä on.
Ja tietää sen, tietämättään, että tuuma oikealle, se olisi sattunut hänelle.
Muutama asia toisin, niin hän seisoisi kusi housussa Kaisaniemen metroasemalla, pyytäen lupaa olla ihminen.
Minä halveksin häntä, enemmän kuin näitä sortuneita.
Mutta tiedän senkin, että halveksin häntä, koska minun on helpompi halveksia häntä, kuin itseäni.
Halveksin hänen pelkuruuttaan mieluummin kuin omaani.
Oma pelkuruuteni suhteessa tuskin on suurempi, mutta koska minä olen niin paljon suurempi, niin vaikka oma pelkuruuteni ulottuu minua hätänäpolveen, niin hänen pelkuruutensa, joka ulottuu häntä harteisiin, ulottuu kuitenkin minun pelkuruuttani vain hätänä harteisiin.
Ymmärtänette tämän.
Oman pelkuruutensa kohtaaminen on kamalaa.
Siksi mieluummin halveksimme toisten pelkuruutta ja sivuutamme omamme, hädin tuskin muistaen sitä.
Pelkäänkö kuolemaa.
Vähemmän kuin jotakin muuta.
Olen yrittänyt kertoa ihmisille korkeanpaikankammosta.
Ihmiset sotkevat korkeanpaikan- ja putoamisenpelon.
Korkeanpaikankammon hirvittävyys on siinä, ettei pelkää putoamista tai kuolemaa niin paljoa kuin korkeutta.
Sitä voi tappaa itsensä päästäkseen alas.
Ei sitä voi selittää, jos ei sitä tiedä.
Jos sen tietää, sitä ei tarvitse selittää.
Kun Veljeni Jan sairastui, minä tajusin sen, miten se maailma johon minä synnyin on katoamaisillaan.
Kun ne ihmiset jotka elivät sen kanssa, ovat kuolleet, se maailma kuolee.
Se säilyy kuvissa ja kertomuksissa, mutta se maailma katoaa.
Sanotaan että timantit ovat ikuisia.
Teollisuustimantit maksavat 2€ gramma.
Timanttien arvo ei ole niitten ikuisuudessa, vaan niitten kimalluksessa. Kimallus tarvitsee valonsa, mutta se näyttää parhaalta heijastamatonta mustaa vasten.
Päivien kimalluksen arvo ei ole niitten ikuisuudessa, sen vuoksi ei kristittyjen lupauksella ikuisesta elämästä ole minulle mitään arvoa.
Näitten päivien arvo on niitten harvinaisuudessa,
kukaan muu ei voi kulkea tietäsi,
kukaan muu ei voi kokea totuuttasi eikä kukaan muu voi elää elämääsi, sen vuoksi
minä on tie, totuus ja elämä, ja sen vuoksi kannattaa istua välistä, katsella ympärilleen ja katsella päivien kimallusta, haltioitua siitä, itsestään, siitä että on, ja loistaa ja säteillä, nyt.
Tässä sitä on, kohta 57 vuotiaana, takana pelkurin elämä.
Ei pidä kuunnella kuoleman haastetta, vaan hyväksyä se, että se, miten kaikki kerran päättyy, antaa näille päivillemme niitten todellisen, ainutlaatuisen arvon.
Syvissä vesissä lasiset silmät
Hiljaiset väreet hopea lanteilla
Lanteilla heiluva punainen huivi
ja huiviin kiedottu Stolitšnaja
Hän tanssi, tanssi ja tanssi
Laitumilla yli nautojen
Yli siltojen miinoitettujen
Ylipäänsä ja päättömyyksien
Tanssi kuin puremasta tarantulan
Yli Oriflamen Concorden aukiolla
Helmat kuin liekit kristalliyönä
Liekit Bastiljin aukiolla
Vesillä uiskot pohjoisten miesten
Ja senaatti huutaa ””barbaarit ovat porteilla”
Me huomaamme, paljon vartijoina
Vain jossakin kaukana, puskaan sammuvat vartiotulet.