Mielleyhtymä

Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.

Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.

Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.

Ja kaikki se on kadonnut.

Elämä on muistuttanut kuolemasta.
Väliaikaisuudestaan.

Viime vuosi oli raskas.
Yllättävällä tavalla.

Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.

Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.

Elämä on niin hauras.

Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.
Tunnen sen idiootin.
Hänen vihan karvaan vuodatuksensa spurguja kohtaan.
Se mies vihaa itseään, koska aavistaa sen, miten hauras elämä on.
Ja tietää sen, tietämättään, että tuuma oikealle, se olisi sattunut hänelle.
Muutama asia toisin, niin hän seisoisi kusi housussa Kaisaniemen metroasemalla, pyytäen lupaa olla ihminen.

Minä halveksin häntä, enemmän kuin näitä sortuneita.
Mutta tiedän senkin, että halveksin häntä, koska minun on helpompi halveksia häntä, kuin itseäni.

Halveksin hänen pelkuruuttaan mieluummin kuin omaani.

Oma pelkuruuteni suhteessa tuskin on suurempi, mutta koska minä olen niin paljon suurempi, niin vaikka oma pelkuruuteni ulottuu minua hätänäpolveen, niin hänen pelkuruutensa, joka ulottuu häntä harteisiin, ulottuu kuitenkin minun pelkuruuttani vain hätänä harteisiin.
Ymmärtänette tämän.

Oman pelkuruutensa kohtaaminen on kamalaa.
Siksi mieluummin halveksimme toisten pelkuruutta ja sivuutamme omamme, hädin tuskin muistaen sitä.

Pelkäänkö kuolemaa.
Vähemmän kuin jotakin muuta.

Olen yrittänyt kertoa ihmisille korkeanpaikankammosta.
Ihmiset sotkevat korkeanpaikan- ja putoamisenpelon.

Korkeanpaikankammon hirvittävyys on siinä, ettei pelkää putoamista tai kuolemaa niin paljoa kuin korkeutta.
Sitä voi tappaa itsensä päästäkseen alas.

Ei sitä voi selittää, jos ei sitä tiedä.
Jos sen tietää, sitä ei tarvitse selittää.

Kun Veljeni Jan sairastui, minä tajusin sen, miten se maailma johon minä synnyin on katoamaisillaan.
Kun ne ihmiset jotka elivät sen kanssa, ovat kuolleet, se maailma kuolee.
Se säilyy kuvissa ja kertomuksissa, mutta se maailma katoaa.

Sanotaan että timantit ovat ikuisia.
Teollisuustimantit maksavat 2€ gramma.

Timanttien arvo ei ole niitten ikuisuudessa, vaan niitten kimalluksessa.  Kimallus tarvitsee valonsa, mutta se näyttää parhaalta heijastamatonta mustaa vasten.

Päivien kimalluksen arvo ei ole niitten ikuisuudessa, sen vuoksi ei kristittyjen lupauksella ikuisesta elämästä ole minulle mitään arvoa.
Näitten päivien arvo on niitten harvinaisuudessa,
kukaan muu ei voi kulkea tietäsi,
kukaan muu ei voi kokea totuuttasi eikä kukaan muu voi elää elämääsi, sen vuoksi
minä on tie, totuus ja elämä, ja sen vuoksi kannattaa istua välistä, katsella ympärilleen ja katsella päivien kimallusta, haltioitua siitä, itsestään, siitä että on, ja loistaa ja säteillä, nyt.

Tässä sitä on, kohta 57 vuotiaana, takana pelkurin elämä.

Ei pidä kuunnella kuoleman haastetta, vaan hyväksyä se, että se, miten kaikki kerran päättyy, antaa näille päivillemme niitten todellisen, ainutlaatuisen arvon.