How many words do we have
Sirius, Canopus, Rigil Centaurus
Stars we can see
Arcturus, Vega, Capella
As far as we can see
Rigel, Procyon, Achemar
To every star there is a word
Antares, Aldebaran, Altair
And for those we don’t know
we give a name,
according as we meet them. Lue lisää ”The most horrible one has no name”
…mutta pahasti ennenaikaisia.
Kuoleman varjo on ollut mukanani liki ikäni.
Pikkuveljeni kuoli, kun olin itsekin niin pieni, en muista hänestä kuin pienet kädet valkoista lakanaa vasten katuvalon valaisemassa vuoteessa,
Veljeni kuolema vammautti äitiäni, eikä hän toipunut siitä koskaan täysin. Voisi sanoa, että että äidiltäni puuttui kuolemantaito, eikä hän myöskään oppinut hyväksymään sitä, että kaikin tavoin aikamme on rajallista.
Jotenkin, kuin ilmasta, tämä toi mieleeni Macbethin ja miten hän otti vastaan tiedon kuningattaren kuolemasta.
”Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll’ olis ollut sille sanomalle. —
Huomenna, huomenna ja huomenna!” Lue lisää ”Huhut kuolemastani eivät ole vääriä…”
Kun olin toisella luokalla, Turun Kähärin kansakoulussa, lähimmästä kirjastosta eivät lainanneet minulle aikuistenosaston kirjoja.
Kyseessä oli kirjastonhoitajan pikkumaisuus, mutta jos ei käy, että kahdeksan vuotta täyttänyt on kiinnostuneempi geologiasta kun Barbababasta, nauttii enemmän antiikin historiasta kuin Muumipeikosta, niin ei sitten.
Kun lähin kirjasto oli paljastanut harvat karvansa, kävelin kolmasti viikossa Kähäristä Itäpellontietä Lampuodintielle, yli Kähärintien ja siitä Juhannuskukkulan sivuitse Juhannuskadulle ja Paasirinteen portaita alas, yli Köydenpunojankadun.
Humalistonkävelysillanpielessä oli puinen kioski, jossa tympeä myyjä teki parhaansa pettääkseen asiakkaita, mutta silti saatoin siitä joskus ostaa lakritsin, mutta saituuttani sen tilaisuuden yleensä sivuutin, koulussa sai tarpeekseen epäkunnioittavaa asennetta, josta veronmaksaja oli maksanut.
Silta jännitti minua. En koskaan ole nauttinut korkeudesta ja alla haisevan ratapihan kreosiitinen katkuinen ilma vielä pahensi tunnelmaa. Lue lisää ”Pyhiinvaeltajan arkipäivää”
Ajatelkaapa tätä.
Ukraina, NATO, EU ja USA tarjoaisi ”erillisrauhaa” Kalingradin alueelle.
Kalingradin alue muodostaisi Königstedin/Itä-Preussin vapaavaltion, joka tunnustettaisiin jos alue luovuttaisi ydinaseet ja sotarikolliset. Kalingradin asevoimien kokoa säädeltäisiin, mutta lähdettäisiin siitä, että alue vastaa omastta puolustuksestaan, EU:n ja Naton tukemana viiden vuoden ajan.
Maahan ei menisi NATO joukkkoja, mutta viiden vuoden ajan EU osallistuisi rajavalvontaan ja Kalingrad saisi EU:lta ja Yhdysvalloilta tietyn tullisopimuksen. joka sidottaisiin 30 vuoden ajaksi alueen demokratia ja korruption hallintaan.
Periaatteessa lähdettäisiin siitä, että mikäli kehitys olisi suotuisaa, alueen EU-jäsenyys neuvottelut voisivat alkaa 2053.
Ja väläytettäisiin ajatusta, että Leningradin oblasti voisi saada samantyyppisen sopimuksen.
Pelkkä ajatus saisi Kremlissa lorahtamaan lusikallisen niihin kuuluisiin kalsareihin.
Mutta sitten taas, jos se toteutettaisiin.
Uusi venäjänkielinen vapaa valtio, jota ohjattaisiin kohden EU-jäsenyyttä, saisi liberaalit ja koulutetut venäläiset muuttamaan sinne. kenties niin rajusti, että maan pitäisi kiristää maahantulomääräyksiä ja se voisi muuttua uuden venäläisen kulttuurin kotipesäksi.
Taiteilijat, tiedemiehet ja IT-osaajat tekisivät alueesta uudenlaisen venäläisen kulttuurin kehdon, ja auttaisivat luomaan, EU:n ja Yhdysvaltain tukemana, pienen, mutta vahvan talousalueen. Lipeämiset demokraattisesta kehityksestä tai korruptio johtaisi nopeisiin tuen ja kauppaehtojen kiristyksiin ja EU:n täysjäsenyyden neuvottelujen lykkääntymiseen.
Alueen kulttuurillinen vaikutus leviäisi sekä naapurimaihin, mutta ennen muuta Venäjälle, näyttäisi sen, että venäläinen yhteiskunta voi muuttua, kehittyä ja kukoistaa tulevaisuuden maailmassa, osana kansainvälistä yhteisöä, rauhanomaisesti.
Tietysti tämä voisi saada Kremlin pakan lopullisesti sekaisin, mutta ajatelkaapa tätä edes mahdollisuutena.
Ja ajatelkaapa sitten mittakaavaa, millainen ero sillä olisi, jos tämä toteutettaisiin miljoonan asukkaan Kalingradin alueella, tai mitä jos tämä toteutettaisiin 7 miljoonan asukkaan Pietarin ja Leningradin alueella.
Luin tässä kerran, olisiko ollut viime kesänä, harvinaisen typerän ja poskettoman väitteen, ottaen vielä huomioon sen, että kyseessä oli ammatti-ihmisen kirjoitus, 
kirjoitusammatin, ettei väkivalta ole viestintää.
Ajatus oli niin pöyristyttävän ääliömäinen, että asia jäi mieleeni, vaikka lukemastani on heti kohta vuosi.
Jotakuinkin kaikki inhimillinen toiminta sisältää viestintää, ja suuri osa siitä on pääasiassa viestintää, väkivalta nimenomaan on suurimmaksi osaksi viestintää, ja jopa niinkin, että suuri osa, joskaan ei mitenkään valtaosa, edes lähellekään, viestinnästä, sisältää väkivaltaa.
Te, jotka minut tunnetta, arvaatte seuraavan.
Pukeutuminen on viestintää. Se ettei halua viestittää mitään pukeutumisella on erittäin vahva viesti, ja se ettei halua sanoa sitä, on viesti.
Ruokailu on viestintää, se mitä syömme, miten syömme, kenen kanssa syömme ja kuinka paljon syömme, pitää sisällään sekä tietoisia, puolitietoisia, piilotettuja ja tarkoituksellisia viestejä.
Monet toimet ja hankkeet, jota teemme näennäisen yksin, ovat viestintää. Viestintää on hampaidenpesu, suihkussa käynti ja jopa se voi olla viesti, että olemme yksin.
Kaikki inhimillinen toiminnallisuus on viestintää.
Miksi väkivalta olisi tästä poikkeus?
Suurin osa väkivallasta on viestinnällistä väkivaltaa, toisen taivuttamista asioihin mitä tämä ei halua, painostusta, uhkailua, nöyryyttämistä ja loukkaamista. Tämä on osa inhimillistä kontekstia, ihmisenä olemista, ja sitä mitä voimme kutsua inhimilliseksi ryhmädynamiikaksi.
Fyysinen väkivalta on viesti siinä missä mikä hyvänsä muukin viestintä, ja voi pitää sisällään aivan liian monta tasoa, jotta lässyt virkattupipohumanistit voisivat sitä ymmärtää.
Vaikka koko inhimillinen toiminta on osaltaan viestintää, tämä ei tarkoita että kaikki osaisivat ja ymmärtäisivät sitä, viestintää, juuri siksi että se on käsitteenä niin laaja. Minulta jää englanninkielisestä viestinnästä suurin osa ymmärtämättä, vaikka sitten taas jos näen sen kontekstin, missä kieltä käytetään, saatan ymmärtää asiasta enemmän kuin joku joka muodollisesti osaa englantia paremmin, jos minä luen ihmisen eleitä, pukeutumista ja sosiaalisia asetelmia paremmin
Eri ihmiset osaavat eri tavalla erilaisia viestinnän muotoja ja merkitysjärjestelmiä, ja tämä on osaltaan vaikuttamassa siihen, että fyysinen väkivalta tuomitaan tällä hetkellä syvemmin kuin henkinen väkivalta.
Naiset eivät hallitse samalla tavalla väkivallan kieltä kuin miehet. Miehiin on rakennettu sekä kulttuurillisesti että osin geneettisesti kyky aistia väkivallan merkkejä ja arvioida siihen liittyviä merkkejä, miehissä puolestaan on myös suuren osaamiserot tämän viestinnän suhteen. Minä olen erittäin lahjakas väkivallan tulkitsemisessa ja käytössä, pääasiassa sen vuoksi, että olen niin rauhallinen ja kärsivällinen.
Naiset sen sijaan hallitsevat kielen ja sosiaalisen pelin paremmin. Tämä tarkoittaa sitä, että naisilla on paremmat valmiudet tuomita fyysinen väkivalta ja perustella sen erityinen tuomittavuus, kun sitä vastoin naisten psyykkinen väkivalta ja sosiaaliset pelit, ne eivät ole laisinkaan niin paha asia kuin fyysinen väkivalta, vaikka psyykkinen väkivalta voi olla paljon järjestelmällisempää, julmempaa ja nöyryyttävämpää kuin fyysinen väkivalta.
Eräät väkivaltaongelmat johtuvat ihmisten puutteellisesta väkivaltaisuudesta, ja sen myötä kyvyttömyydestä ymmärtää väkivallan viestejä. Kun yksilö on henkisesti ajettu tarpeeksi pitkälle, hänen defenssinsä alkavat toimia ja aggressio on osa ihmisen luonnollista puolustusmekanismia.
Ihminen voi tutustua, käyttää ja hallita vain niihin itsensä ominaisuuksiin mitä hänellä on.
Jos ihminen kieltää ihmisyytensä, aggressionsa, hän ei voi tutustua siihen, käyttämisestä ja hallitsemisesta puhumattakaan.
Kun ihminen, joka ei ole hyväksynyt omaa väkivaltaisuuttansa, eikä ole sinut sen kanssa, joutuu tilanteeseen, jossa hän kokee olevansa uhan alaisena, hän reagoi. Kun uhka on riittävä, siihen voidaan vastata väkivallalla.
Jos ihminen ei tunnusta ja tutustu omaan väkivaltaisuuteensa, purkautuu väkivalta sitten äärimmäisessä tilanteessa suodattomana, hallitsemattomana ja villinä.
Tämä toimii myös toisin päin. Ihminen joka ei ole tutustunut omaan itseensä väkivaltaisena olentona, ei ole myöskään valmis näkemään ulkopuolellaan väkivallan viestejä, hän saattaa ylireagoida, kokea väkivallan viesteiksi sellaiset viestit mitkä eivät sisällä oikeasti niitä; tämä on yksi syy, miksi alkoholisteja katsotaan karsaasti ja pelätään, sen ohella että ne muistuttavat ihmisen hauraudesta.
Toinen puoli on sitten se, ettei tunnisteta oikeita väkivallan viestejä, ja ajetaan toinen siihen tilanteeseen, jossa toisen on itseään itsessään puolustaakseen käytettävä niitä keinoja jotka hänellä on.
Seuraava kirjoitus on alunperin kirjoitettu jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja julkaistu silloin Talentum omistamassa Duuni.net palvelussa. Julkaisen nyt uudelleen se on myös julkaistu 2005 ja 2011
Sattuneesta syystä, josta myöhemmin lisää, haluan jälleen kerran muistuttaa ettei Venäjä ole Eurooppalainen valtio, eikä se tule sitä koskaan olemaan.
Länsimainen, eurooppalainen, demokratia perustuu tiettyyn historialliseen kehitykseen.
Tuollaista kehitystä ei voi sillä tavoin tiivistää, että jossakin maassa voitaisiin muutamassa vuosikymmenessä siirtyä länsimaiseen järjestelmään.
En sano, ettei olisi mahdollista, että joskun Venäjällä olisi länsimainen demokratia, mutta se ei olisi silloin Venäjä, länsimainen tai demokratia.
Suomi mahtuu länsimaisen demokratia käsitteen alle juuri ja juuri, ja silloinkin jää vähän kantapäätä ulos tai varpaita kivistää, mutta sillä ei ole juuri väliä, sillä me olemme niin merkityksettömiä muille kuin itsellemme.
Mutta ajatus Venäjän länsimaistumisesta tai demokratisoitumisesta yhden tai edes kolmen sukupolven aikana johtaa pettymyksiin ja suuriin ongelmiin.
Tätä minä olen sanonut ja sanon taas.
Vain ne asiat, jotka me hyväksymme, ovat hallittavissa.
Ajatelkaapa sadetta.
Jos ette hyväksy sateen realismia, sitä että sataa, ette te myöskään avaa sateenvarjoa.
Silloin kastutte, laisinkaan riippumatta siitä, hyväksyttekö te sadetta tai ei.
Samalla tavalla meidän on hallitaksemme suhdettamme Venäjään, ensin hyväksyttävä Venäjä.
Venäjä on venäjä. Lue lisää ”Venäjän taika – Miksi Venäjä on toista maata”
Toisaalla ulkomaanpellet kysyivät, koska Suomi antautui Neuvostoliitolle, ja ruotsalaiset sitten valistivat amerikkalaisia, ettei Suomi ole ikinä antautunut ja kertoivat historilalliset faktat. 
Minä kerroin ettei se sovi suomalaiseen mentaliteettiin ja kerroin sitten Metsätien taistelusta.
Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta hiihtosäät olivat jo takana, mutta potkukelkkailu vielä toimi.
Kevät oli kirkas ja keli oivallinen, kun olin matkalla potkukelkallani koulusta kotiin. Kuulin koulun isompien poikien, 11-12 vuotiaitten puhuvan, he suunnittelivat ottavansa potkukelkani.
Näin käden tulevan olkani ylitse, kun käännyin ja työnsin peukalon silmään. Sitten minä löin, purin, potkin, pierin ja haisin.
Ja kun olin roikkunut hampailla yhden poskessa ja revin kohvasta potkukelkan tangon läpi ja yritin potkia kolmatta kauemmaksi.
Minä sain turpaani. Ihan kohtuullisesti. Makasin ojan pohjalla nenä verillä, hakattuna ja lyötynä, veri nenästä valuen.
Mutta minä olin ojassa potkukelkkani kanssa.
Eikä kukaan ole ollut sen jälkeen halukas viemään kelkkaani.
Kerroin ulkomaanpelleille että se on meidän tapamme.
Ei meistä ole häpeällista saada selkäämme, ei ole noloa vuotaa verta tienvarteen eikä pelota palata kotiin vaatteet ravassa ja veressä.
Häpeällistä olisi antaa periksi, luovuttaa ilman taistelua.
Ja näin potkukelkkani hinta nousi liian korkeaksi.
Saattaa olla, ettei Putin näe, mikä tulee olemaan Ukrainan hinta, ja loppujen lopuksi, suuren osan siitä maksavat tavalliset venäläiset.
Ja omalla nurkallani internettiä minulla on taas tuon Metsätien taistelun fiilis, kun samalla kun puren putinistia poskesta, yritän tangon läpi repiä ryssittelijää korvasta, potkia revanssisteja kauemmaksi ja pitää ihmisyydestä kiinni. 
Tuleepa liikuntoa.
Kenen etu on pelko ja kauhu?
Salvador Dali sanoi “Minun ja hullun ero on siinä, etten minä ole hullu!”
Hyvin suuri osa nykyistä tiedonvälitystä perustuu pelon ja kauhun lietsontaan. Joka ainut viikko joku toimittaja hylkää analyyttisyytensä ja kirjoittaa jutun siitä hirvittävästä ja kamalasta vaarasta joka uhkaa ihmisiä. Ja seuraavalla viikolla toisen jutun siitä, miten kauhuissaan ihmiset ovat.
Pelko ja kauhu ovat hiipimässä osaksi kulttuuriamme, niin että jos et ole kauhuissasi, olet jotankin huono ihminen.
Eräs mielenkiintoinen ilmiö on suhtautuminen rappioalkoholisteihin, miten se on muuttunut.
Minä muistan miten minun lapsuudessani suhtauduttiin jollakin tavoin näihin juoppoihin jotka notkuivat Turun torin laidalla, jotenkin etäisen myötätuntoisesti ja eikä ollut mahdoton ajatus laisinkaan, että kotoa lähtiessä joku otti paketin mukaan, jossa oli jotakin evästä, annettavaksi niille joilla vähiten oli.
Nyt ei sellaista tapahdu.
Erään kerran istuin erään dokun kanssa, jolla oli parempina aikoina ollut alan liike, tunnin tai kahden verran juttelemassa Suomen taiteesta, ja perästä päin eräs hienosteleva myyntireiska, julkisesti aina niin empaattinen, kauhisteli, että miksi minä olin tehnyt niin. Kamalaa.
Aika on toinen. Ja toinen toistaan kummempi.
Nyt naapuri saattaa kahdeksen vanhan, keskellä kiinteää asutusta, koululle 600 metriä, kun matkalla joutuu ohittamaan paikan, missä paikalliset juopot, omien kulmien kundit, kokoontuvat sään salliessa piiriin juomaan olutta. Sairasta.
Mutta mitä ihmiset pelkäävät, kun näkevät miehen likaisissa takissa kaivavan roskiksesta leveämpää elämää?
Minä joitakin kavereita, joilla on jonkinlainen synnynnäinen vamma. Aika useat minun tuntemistani kavereista ovat hyvin jyrkkiä ja suvaitsemattomia asenteiltaan, myös toisia vammaisia kohtaan, ellei peräti juuri heitä kohtaan.
Meillä on historia. Se ulottuu kauas, jopa usean kvartaalin päähän.
Suuri lama järjesteli uudella tavalla suomalaiset omistukset. Siinä yhteydessä järjestettiin hyvin syvällisellä tavalla suomalainen yhteiskunta uusiksi. Paljon syvemmältä kuin moni edes niihin järjestelyihin osallistunut ymmärtää. Kysymys ei ole vain rahasta, vaikka raha siinä oli kyllä keskeisellä sijalla. Me astuimme jälki… jälkipetolliseen maailmaan.
Jälkipetollisessa maailmassa mikään ei ole varmaa. Kaikki mitä meillä on, voidaan viedä meiltä.
Elämän heikot muistuttavat meitä siitä, että me olemme onnekkaita. Vaikka kuinka tekisimme parhaamme, saatamma huomenna olla työttömiä, kurjia, onnettomia, epäonnisteita. Me pelkäämme sitä, että me olemme niin lähellä kuilua. Jos oikeasti ja avoimin silmin katsomme elämän epäonnistuneita, saatamme muistaa, “Minun ja onnettoman ihmisen ero on siinä, että minulla oli parempi onni.”
Vaaksa viereen, ja se olisit sinä.
Julkaistu ensimmäisen kerran 3.6.2015
Eilen julkaistiin tieto siitä, että elokapinallisia kyynelkaasulla suihkuttaneet poliisit saavat syytteen.
Eräät olivat sitä mieltä, ettei syytteitä pitäisi nostaa, koska poliisi noudatti määräyksiä.
Eilinen oli hyvä päivä nostaa syyte.
Lue lisää ”Rikoksista ihmisyyttä vastaan”
“Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.”
Oikeastaan tässä kohtaa voi myös huomauttaa, että Friedrich Nietzsche oli tolvana, poikkeuksellisen lahjakas tolvanaksi, mutta siltikin, tolvana.
Minä kirjoitan.
Paljolti sitä varten, etten vain voi olla kirjoittamatta.
Olen tarinankertoja, ja minun on kerrottava tarina.
Näkemykseni mukaan, kaunokirjallisuus on ihmisyyden käsikirja.
Siinä, missä äitini ainut kirjasarja, ”Autotekniikan käsikirja” kertoi autotekniikasta, kaunokirjallisuus, kaikkineen, kertoo ihmisyydestä.
Silti, en pyri tietoisesti kirjoittamaan mitään moraalista, eettistä tai muutakaan sanomaa, vaan kerron vain tarinoita ihmisistä, tai niistä joita pidämme ihmisinä, tai kenties olivat joskus ihmisiksi tai joiden edes pitäisi olla ihmisiksi, vaikka se onkin vaikeaa…. Mutta minä kirjoitan.
Lukija tulkitsee sen miten haluaa, oman persoonallisuutensa ja kokemustensa pohjalta.
Omista teksteistä yksi suosikkini kertoo aivan tavallisesta miehestä, joka pilkkoo elävältä toisen miehen, pala palalta, loppuun asti.
Teksteistäni se, josta on pidetty eniten, käsittelee lapsen pahoinpitelyä. Päähenkilö murretaan niin fyysisesti, kuin henkisestikin.
Kolmas, mielestäni tärkeä tekstini, käsittelee sotaa paennutta tyttöä, josta tulee huora.
Ja yksi parhaistani käsittelee pedofiilin perhesuhteita, vaikka se ei siitä heti näy. Tai oikeastaan olen kirjoittanut siitä kaksikin tarinaa. Sama tarina kahdesti.
Miksi minä kirjoitan näitä? Lue lisää ”Järkyttävää tekstiä”