Kategoria: Roiskeita

Seitsemäntoista vuotta, Petite Ville

 

Seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuotta
Seitsemäntoista vuotta, tällä kylällä

Petite Ville, sehän riittää

Täällä missä näyttämön reunalla on taskulamppu

Päällä osuuskaupan haaltunut hintalappu

Sisällä väsynyt paristo

 

Kun nousee varpailleen, 

Näkee että tuolla se on Lue lisää ”Seitsemäntoista vuotta, Petite Ville”

Näköaloja

Nuorena mulla oli erinomainen näkö.

Kuva Free-Photos Pixabaystä

Kaiversin kerran nuppineulan nuppiin nimikirjaimeni, ilman luuppiia, koska pystyin, ja kaveria kiusasi, kun näin saapuvan bussin numeron ennen kuin hän oli varma siitä, onko se bussi vai kuorma-auto.
Mutta kerran tein sitten kaverille källin. Menin häntä vastaan asemalle ja katsoin mennessäni, että meidän portille oli joku tiputtanut tupakan, puoliksi poltetun Camelin.
Kun jäätiin bussista, sanoin kaverille ”Jaaha, Koivusen Hannu on käynyt sillä aikaa kun olin sua vastassa!”
”Mistä sä tiedät?”
”No Hannu polttaa Camelia, kaikki muut mun tupakoivat kaverit polttaa Marlboroa.”
”Ai? Mitä sitten?”
”Niin, ajattelin kun tuolla on Camelin natsa meidän portin kohdalla.”
”Mikä siellä on?”
”Camelin natsa, tuolla,” ja näytin portille noin 70 metrin päästä.
”Vittu siellä mitään on!”
”On siellä, katso nyt..”
Kohdalle tullessa kaveri ottaa sen natsan ihan käteen, tarkistaakseen sen, ”Vittu, Cameli se on!”

Kaveri otti tuon aina puheeksi niin kauan, kuin pidimme yhteyttä, ettei kenelläkään ole niin saatanan tarkkoja silmiä kuin minulla.

Lankomies pyytää vähän jouluhenkeä.

Voinko pyytää kaikilta suurta palvelusta?
Te jotka suunnittelette joulukoristeiden sijoittamista puutarhoihinne, voisitteko välttää sinistä ja välkkyä?
Joka kerta kun ajan ohi, luulen että se on poliisi ja saan paniikkikohtauksen.
Minun täytyy irrottaa jalka kaasupolkimesta, heittää viinipullo pois käsistä, laittaa turvavyö kiinni, heittää puhelin lattialle, laittaa radio hiljemmälle ja työntää ase penkin alle.
Se on liikaa minulle lyhyellä varoitusajalla..
Kiitos yhteistyöstä ja tunteiden huomioimisesta!

Perinne.

Pari kymmentä vuotta, siitä asti, kun poika muutti kotoa, olemme jossakin vaiheessa loppukesästä, syöneet parvekkeella vaimoni kanssa, sitten katsoneet elokuvan ja tulleet parvekkeelle, iltaan joka vielä on lämmin, mutta hieman kylmän alta, kuin muistuttaakseen talven olevan tulossa.
Hämärässä illassa syöneet yksinkertaiset, kardemummaiset pullat ja juoneet suuret kupit kaakaota, jossa on seassa kohtuullisesti brandyä ja sokeria ja muistaneet sen, että syksyn perällä vaanii talvi.

Tämä vuosi on ollut aika raskas.
Tuttuja ja omaisia on sairastunut ja kuollut, hääpäivän vietto meni niin kuin meni, kun Italia oli suljettu.

Mutta kuka tietää, miten vuoden päästä.

Kangastuksia. Pieni tiedote ompelijoille.

Hiljainen huomio.
Julkaisen täällä siis 31 suunnittelemaani kangasta.
Niitä voi kommentoida Mielleyhtymän FB-sivulla.
Ja niitä kommentoineiden kesken arvon joko palan suunnittelemaani kangasta tai mukin, kankaan kuosilla.
Jos kommentointa on alle 100, arvon mukin, jos yli 100, mutta alle 200, arvon metrin palan kangas, jos yli 200,  kahden metrin palan.

Mutta kerron sen vain täällä.
Vain näissä pienissä välikirjoituksissa.
Arvonta on 10.8.2020

Tiedotteen saa jakaa.

Uutiset kuolemastani ovat aiheellisia….

…mutta ennen aikaisia.
Toisaalla kysyivät, miten selviää siitä merkityksettömyyden tunteesta, kun kaikki päättyy kuolemaan.

Kuolema antaa merkityksen.
Koska olemme olemassa vain hetken, meidän on tehtävä parhaamme nyt, ei ensi vuonna, ei ensiviikolla, vaan nyt.
Meidän on tehtävä se parempi maailma lapsillemme, puolisollemme, kaupan kassaneidille, bussikuskille ja sairaanhoitajille tänään.
Sillä mitä meillä itsellämme on, kun meillä on multa suussa, sillä ei ole väliä, vaan sillä mitä me teemme maailman parantamiseksi tänään.

Mitä se olisi, jos eläisin 100 tai 200 vuotta pidempään? Miten minun ajatukseni väsyisivät. Miten minun korkeimmat unelmani jäisivät ajan alle, ja huikeimmat uudistukseni jäisivät päivästä jälkeen.Siinä minä olisin, patona nuorille, uusille ajatuksille, kasvavalle kauneudelle, huikeille unelmille, ja veisin paikan lastenlasteni lapsilta.
Olisiko se elämä hyvää? Olisiko se kaunista? Olisiko se oikein?
Ei. Se olisi surkea elämä. Se olisi rumaa ja crippled! Ja sellainen elämä olisi väärin, väärin kuin nuorena kuoleminen, ja löyhkäisi taivaisiin asti.

Ja kun kuolema juoksee minut kiinni, niin tipunko polvilleni? En vittun helvetissä! Sillä vaikka tiedän ja hyväksyn sen, että elämälläni on viimeinen käyttöpäivä, minä haluan kuolla sen mukaan kuin haluan elää, voimakkaasti, taistellen ja henkeni kalliilla myyden.

Ja sitten, kuolla.

Ja kuolemalla kiitämme elämää antamalla tilaa lapsille, ystävillemme ja rakkaimmillemme, jotta taas heidän lapsillaan olisi tilaa kasvaa täyteen mittaansa, elää täyttä elämää ja tehdä parhaan tälle maailmalle.