Kategoria: runot

Seitsemäntoista vuotta, Petite Ville

 

Seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuotta
Seitsemäntoista vuotta, tällä kylällä

Petite Ville, sehän riittää

Täällä missä näyttämön reunalla on taskulamppu

Päällä osuuskaupan haaltunut hintalappu

Sisällä väsynyt paristo

 

Kun nousee varpailleen, 

Näkee että tuolla se on Lue lisää ”Seitsemäntoista vuotta, Petite Ville”

Sen seitsemän tarinaa – Bragalonen poliisi, sivu seitsemän.

Ylikomissario Capratorrente puhuttelee nuorta komissariota

Se oli järjettömän kylmäverinen. Yhden illan aikana mies pilkotaan elävältä omassa asunnossaan, talossa jossa asuu muitakin ihmisiä. Sen järjestelmällisyydessä taas oli jotakin sairasta intohimoa. Ei ihmistä pilkota elävältä sattumalta, eikä toisaalta siinä ollut mitään järkeä. 
Ylikomisario mietti asiaa ja oliko kenties tämä ammattirikollisten viesti, mutta kenelle ja kuka sen lähetti. Hän oli hyvin selvillä alueen roistoista, ja tiesi, että San Michellen alueella ei asunnut kuin tavallisia pikkurikollisia, joista kukaan ei suoraan olisi tämän teon kohde tai tekijä.

Ylikomisario seisoi seuraavalla tasanteella ja jyskytti ovea ajatuksissaan kun oksentamaan lähtenyt nuori, oksennukselta ja partavedeltä haiseva konstaapeli tuli hänen luokseen.
-”Herra ylikomisario?”
-”Niin…”
-”Pyysitte luoksenne?” Ja nyt Capratorrente vasta havahtui täysin ajatuksistaan.
-”Niin! Totta! Vahtikaa portaita, älkää päästäkö ketään muuta kuin oikealla asialla olevia viranomaisia sisään huoneistoon! Myöskään itse ette saa mennä. Jos teillä on kysyttävää, kysytte minulta tai jos en minä ole paikalla, komissario Nieddulta.!” Ja ylikomissario katsoi että viesti meni perille, ennen kuin jatkoi -”Ja siitä oksentamisesta… Pyydän anteeksi jos olin hieman jyrkkä. Aina, ihan aina, minun tutkintapaikallani tärkeintä on ettei sotketa todisteita.

Sen seitsemän tarinaa – Bragalonen kreivi, sivu 7

Bragalonen kreivi

Näin kului aikaa, kunnes erään kuun toisen torstain jälkeisenä maanantaiaamuna, 12 tai 15 vuotta miehen kaupunkiin muuton jälkeen jokin oli toisin.

Kreivi ja hänenkoiransa
Kreivi ja hänenkoiransa

Se oli talvea. Sää ei ollut mitenkään parhaimmillaan, jos kohta ei pahimmillaankaan, kun vihreään lodentakkiin ja siniseen lippalakkiin pukeutunut mies avasi oven ja lähti ulos koiran kanssa tarkalleen kello 7.40. Mies käveli määrätietoisesti kohden Itäsiltaa ja pysähtyi sillan viereen koiransa vuoksi hetkeksi, käveli yli sillan ja katosi entisen kalatehtaan nurkan taakse.

Ensimmäinen, joka arveli, jotta kaikki ei ole kuin aikaisemmin, oli tenniskentän vahtimestari, joka tulee töihin samoihin aikoihin, kun Carlo pysähtyy Henrin tolpalle. Hänestä tuntui, että koiran isäntä otti hieman hitaampia askelia.

Kello 7.51 Carlo ja mies saapuvat Länsisillan eteläpäähän. Mies pysähtyi taas hetkeksi koiransa vuoksi, ylitti sitten rantakadun ja astui sisään Sillanpään nurkkakuppilaan, tervehti ovella, kaikkia tasapuolisesti, ja kysyi nurkkakuppilan emännältä, hieman murtaen, koiraansa viitaten, “Suonette Carlon tulla sisään?” Tässä vaiheessa koko kuppilan väki katsoi koiran ulkoiluttajaa silmät ymmyrkäisinä. Kuppilan emäntä antoi varovaisen luvan, ääni särähtäen, mutta antoi kuitenkin.

Vitun pellet – Eri teillä

Joskus minä toivon että olisit kuollut
Silloin tämä olisi ohi
Eikä mitään olisi tehtävissä

Nyt me vain lähdimme
Eri teille
Ja sanomattomat teot
tekemättömät sanat

Ne jäivät ilmaan
Kuin itiöt

Ja silti minä tiedän
Matka on mahdoton
Joskus minä toivon että olisit kuollut
Niin voisin tulla puhumaan
sinun haudallesi.

Oi muistatko

Oi muistatko vielä sen hirren, jossa lapsena roikuttiin
Kun yö liki ikkunan liikkui, se hirsi, se viihdytti niin
Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi
Jos muistat vielä sen hirren, nyt solmi, solmi se oi!

Liberian siideri Hatšeprut

Hatšeplut on Libelian siideleistä kaikkein huljin

Laivokas, laaka ja hilveän kalvainen

Se on olanssi laitainen hilmu
Yön kalmea peto ja hämälän helkkusuu

Hatšeplut on unien valtia
Ja hilveitä painajaisia syö
Se yössä mölköunija vaanii
Kiinni nappaa ja lujasti pulistaa
Hatšeplut kun kalmean unen saa
se sen lepii, laastaa, maustaa
pippulia, paplikaa ja lulkumaa laittaa

kolpulaasteella kuolluttaa

ja sitten glillissä paistaa
tai vain laakana kulkkuu heittää
Hatšeplut on huljimus Libeliasta
Mutta yksi mulje siidelillä
Ei osaa se sanoa L-kiljainta
Ja se huljasti halmittaa
Hatšeplut, kaikista kateista kalmivin
Se painajaisen nappaa
Ja lullalle kääläisee
Tälävillä tolahampailla pulaisee
Sitten lääkäisee,
Suupielestä hielaisee
Vielä päälle pielaisee
Silloin pedoista hilmuisimmasta

Hatšeplutista, pelästä kuuluu PRUUUT!

 

Talven edessä

Syksy tulee

Roiskii siemenet martoon maahan.

Joet kylmenevät

Hautajaisissa Ernst puhuu

Tärkeintä on olla aito

Kaukana pauhaavat kellot

Ja tyttöjen kädet puhuvat kielillä

Tiedämme kyllä

Kenelle sellot soivat

Ja sitten aikamerkki

Joulukuun idussa

Se ei olen nyt, vaan viidestoista päivä

Kaikki saa valkean vaipan

Siitä tiedämme vuoden vanhaksi

Saaneen ET-lehdestä ohjeen: soittakaa kotiin

Sitten, tammikuussa, kun käpy on jäässä

Väännämme konepajalla valssilla tangon

Jalassa villasukat ja monoset

Lennämme satumaahan foliosiivin

Näemme Leonardon hiilikädenjäljen

Kuinka mestari antoi juovalle kasvot

Sitten, auringon säde taittuu helmestä

Kuusen kärjestä spektriksi

Talviset toverit muistavat

Lunta vain on lyhyt elämämme

Ja katoavat pihalta kesken leikin

Vain pikisilmät jäävät pälviin

Yhdessä voimme katsoa kartasta

Minne he menivät sokein silmin ja kalpein kasvoin

Maailman laidalta löydämme totuuden:

Kaikki purot päätyvät meriin

Ja siellä Sulawesien määrä on vakio.

Mielin & Kielein

Mieli, kuvilla lastattu
Hamuaa sanaa, tietä tiedettyä vaikeuksiin
kivettyä, matkalla hyviin aikomuksiin.

Helvetissä kivettyä

Väsynein käsin ladottua
Koukkuisin sormin kudottua
Kultaista aikaa etsimässä
Tiimalasin viisareista.
Väsynein käsin runkkaamassa
Vanhaa haarasoipiota.

Arki aamuisin työntyy Mäkelän katua etelään

Arki, väsynyt ja aikaan vanunut, astuu raskain saappain ohi Turjan tien, itseensä väsynyt, tuiskuun kaatunut, kuudesti langennut, kivistä katua kangennut, kalpea kasvoinen arki, kulki vastatuuleen vetisin silmin, matkalla etelään.  Arki repii kenkäänsä kadusta kiroten, äitiä, maatansa manaten, maskarat poskella madellen, Mäkelänkatua etelään.

Arki, harmaista aamuista karvain, raapii kynnellä kanttikiveä, kiskoo kiskon laidasta pikeä, puree sporapysäkin kaidetta, harvoin hampain ja usein ikenin, yli Sturen, matkalla Mäkelänkatua etelään.  

Se kiskoo hampaista paikat ja lapsilta leivän, se vie sateesta veden ja myrskystä tuulen, se vie kaiken yli Suvannonkadun, ja kadun, jos en sano, se vie suvannon ja kadun, vetää perässään Tuusulaa unista, kun arki aamuisin taivaltaa Mäkelänkatua etelään. 

Vie Mäkelän katua etelään, arki nousuhumalan parhaimman, vie soiton soittoruokalan, ja kitarasta ainakin ranskan ja espanjan,  mustalaiselta mustelman, Djangolta kaksi sormea ja äidin kasvoilta hymyn sen, joka hellältä tuntui sunnuntain, kun on arki matkalla Mäkelänkatua etelään. 

Arki juoksee ohi Vallilan kirjaston, astuu sormille hikisen kirurgin, työntää edellään petrolin sinistä katkeraa savua ja tanssii yli rautojen, tangolla teräsvalssia vääntäen, munniharpulla tuubaa soittaen, se työntää itsensä takaa päin Harjuun, kun kulkee arki Mäkelänkatua etelään.