Kategoria: taide

The Bragalone’s bluest eyes. Part 2

When they had arrived here at Arbo’s house, Giuanna had only been a year old, and it was 10 years ago this spring. She had never left the mountain, meeting only her parents, her seven brothers and her uncle Lenardu, who had visited a few times, her cousin Libòriu and his mother, Adelac, who visited twice, and each time they left her father looked worried. Apart from these few relatives, there were only two servants, Altea and Zemu, and that was every person Giuanna remembered.
But now Giuanna’s blue eyes began to bother her.
It was hard for her to even imagine any other women, except her mother, Altea and Adelac. Mum was Mum, and Altea was old, but Adelacia, she was beautiful in Giuanna’s eyes.
The next day Giuanna asked her father ”Did you see the princess when you went downstairs?”
The father smiled, ”Onorau told you then? No, I didn’t, I did see the carrying chair,” but the daughter now interrupted
”What is a baby carrier?” Lue lisää ”The Bragalone’s bluest eyes. Part 2”

Bragalonen Kirjeenvaihtajan päiväkirjasta: Sinä keväänä sinä et tullut

Sinä keväänä sinä et tullut. 

Minä kävelin jokivartta ja yritin olla sinut sen kanssa. 

Muuttolinnut toivat sinut mieleeni.

Vastarannalla hanhet laskeutuivat tulvaniitylle, 

Niiden matka oli ollut raskas ja näyttivät kurjilta. 

Joen takanahan sinä pysyisit,

kyllä minä sen tiesin

hyvinä ja huonoina aikoina.

 

Sinä varmasti muistat, 

viikonlopun sisämaassa 

Kun nousimme Altopiano delle Streghelle.

Minkä tähden hotellilla sinä epäröit? 

Vaikka ilta oli alavireinen

Huoneen puhelin mykkä, 

Soitimme hyvin yhteen

Ja uudelleen, alusta

Naristen, kahteen

Yhteen.

 

Me emme tietäisi

Mitä tapahtuisi jos tie tää kuljettaisiin loppuun

Ja sitten lähtisimme yhdessä, 

länttä kohden, mitä sitten tapahtuisi

Kun Joen takana ei olisi kukaan.

 

Joen jälkeen, jos olisimme yhdessä

Missä virta loppuu ja alkaa meri. 

 

Sitä emme saa koskaan tietää.

 

Sinä et sanonut sitä

Etkä kuullut sitä minulta.

Et sanonut sitä mitä odotin 

Mietin, kuulisitko sen 

Joen suusta

Kuiskaisiko hän sen sinulle.

Vai laskisiko laiturilta, kuin purren. 

Enkö perään huutaisi? 

 

Yö tuli kynttilään ikkunalla.

 

Päivän kirkkaudessa näky haalistui

Nimet kalpenivat hotellikortissa

Pitäkööt hyvänsä, kenen lie, valheet.

 

Sitten kun lähdimme alas, rantoja kohden

kerroit että ajan hammasta purren. 

Viimeinen lasku

Joen yli metsän siimeksestä

Kaupunkiin, keltaisten seinien loisteeseen. 

Jätin sinut, autosta aukiolle

Pitelen ovea kun nouset

Katsot minua, vierasta

Ja minä katsoin jonnekin aikaan

jos näkisin enteen, edes vinkin

Joen, meren tai purren.

 

Sinä palasit pois 

Joelle, purteen ja merten taa. 

Ja tuli myrskylyhtyihin valkea.

Minä nukuin talven

Kalvoin lakanan reunaa. 

Ja unesta uneen kulkiessa

Katsoin merelle

Joen suuhun

 

Sitten tulivat hanhet tulvaniitylle.

Mutta sinä keväänä sinä et tullut.

Olin sitten aloitteellinen Maailmanrauhan asiassa

Kansanäänestys Maailmanrauha-patsaan käytöstä Helsingin Maailmanrauhan rahaston perustamiseen

 

Muistomerkkien tarkoituksena on pitää asia mielessä, muistuttaa jonkin asian merkityksestä ja tärkeydestä.
Maailman ja olosuhteiden muuttuessa patsaiden merkitys voi muuttua, mutta silloinkaan patsaita ei pidä kevytmielisesti kaataa, vaan on mietittävä voisiko patsaan merkitystä sinällään jotenkin muuttaa.
Jos kuitenkin päädytään patsaan kaatamiseen, pitäisi harkita, miten patsaan idea voisi kantaa sittenkin yli ajan ja toimia patsaan alkuperäisen idean mukaan.

Koska Hakaniemessä oleva Maailmanrauha -patsas on paitsi ruma, myös herättänyt niin poikkeuksellisen paljon negatiivisia tunteita ja rauhattomuutta, esitän seuraavaa.

Helsingin kaupunki perustaa Helsingin Maailmanrauha-rahaston.
Helsingin kaupunki teettää patsaan metallista mitaleja, joita myydään rahaston hyväksi. Rahasto tukee Helsingin yliopistossa tulkkikoulutusta niille kielille, joiden opetus jää sivuosaan Suomen lukioissa, kuten venäjää pienemmät slaavilaiset, afrikkalaiset tai aasialaiset kielet.

Näin Maailmanrauha -patsas ja Helsingin Maailmanrauharahasto vaikuttaisivat siihen, että olisi enemmän ihmisiä, jotka auttaisivat kaikkia ymmärtämään paremmin toisiaan ja tämän kautta patsas tukisi konkreettisesti maailman rauhaa.

Helsingin kaupunki ottaa vastatakseen patsaan sulattamisesta ja mitaleiden valamisesta syntyvät kulut ja mitaleiden tuotto ohjataan lyhentämättömänä Helsingin Maailmanrauharahastoon, jolla tuetaan edellä mainitulla tavalla tulkkien kouluttamista ja näin edistetään konkreettisesti rauhaa.

Ehdotan idean kannatuksen mittaamista kansanäänestyksellä.

Ja linkki aloitteeseen löytyy täältä  

Ja asiasta voi  keskustella täällä 

 

 

Ruostumattomien teräsunien katedraali uruille ja mekaaniselle tuuballe – Kuinka teräs haurastui

Ne jotka minut tuntevat, ja ovat lukeneet minua enemmän, tietävät miten ajattelen kuvilla ja tarinatkin, jotka kerron, ovat syntyneet kuvista joita näen mielessäni, kuin kertoisin näkemäni elokuvan. 

Sitten minä näen myös puutarhoja, tiloja ja rakennuksia, joista jotkut jäävät pyörimään mieleen kuin korvamato. 

Yksi mielessäni oleva on kirjastoni, 

Ruostumattomien teräsunien katedraali uruille ja mekaaniselle tuuballe, 

joka lähti siitä, kun joku otti puheeksi, miten asuisi, jos ei olisi mitään rajoitteita. 

Ja millainen olisi kirjastoni? 

Portaali

Enemmän yksityiskohtia kenties toisten, mutta kirjaston pohjoispuolella olisi suuri aidattu kirsikkapuisto, jossa  porttirakennus, vaaleansinisistä lasitiilistä laitetttu, jossa olisi vesipistettä, vessaa ja suojaa auringon paahteelta. Yksinkertainen rakennus, liki kuin läpikuultava, kun sisäseinät heijastaisivat ulkoisen valon takaisin.
Lasinen sininen rakennus olisi kuin lumilinna ruosteen karvaan seinän katkona Lue lisää ”Ruostumattomien teräsunien katedraali uruille ja mekaaniselle tuuballe – Kuinka teräs haurastui”

Bragalonen Amerikkalainen Parturiliike

Bragalonen prefektinviraston talousosaston apulaisjohtaja, herra Buzzo tuli parturiin, kaksi kertaa viikossa, maanantaisin kello kahdeksan ja perjantaisin, ennen päivällistä, kello kahdeksantoista, kuten säännöllistä elämää viettävälle virkamiehelle sopi. Muutoin, kahdesti päivässä, herra Buzzo ajoi partansa itse, mutta kahdesti viikossa parta ajettiin Amerikkalaisessa Parturiliikkeessä ja samalla katsottiin, että hiukset olivat juuri niin kuin piti.  Toki joskus sattui, että hän töistä palatessaan käveli ohi ja näki jonkun tutun istuvan ajeltavana ja jos tilaa oli,  saattoi poiketa rutiinistaan, mutta koskaan hän ei jättänyt käyntiä väliin, ei maanantaina eikä perjantaina. 

Herra Buzzon vaatteet eivät olleet kalliit, mutta ne oli valittu hyvällä maulla ja hänen luontainen ryhtinsä ei ollut sitten armeijavuosien laisinkaan ravistunut Vaikka neljäkymmentä ikävuotta alkoi jo häämöttää, olisi matkan päästä olettanut hänen vielä odottavan kolmenkymmenen syntymäpäivän olevan nurkan takana, joskin aikuisen miehen vantterat hartiat estivät sotkemasta häntä kuitenkaan aivan poikasiin, edes matkan päästä. Joskus häntä kiusoiteltiin, kutsumalla häntä ”Mister Grant”, ja se sai herra Buzzon hymyilemään niin, että hän muistutti vielä enemmän kuuluisaa filmitähteä ja vastaamaan ”Signor Grant on kuitenkin suurmies”, ikään kuin viittaisi omaan pituuteensa, joka ei ollut aivan täyttä 170 senttiä.

Aina, joka kerran, herra Buzzo valitsi saman parturin, jonka liikkeet olivat pehmeät, sulavat ja jonka jokaisessa, pienessäkin, eleessä tuntui jotenkin huolenpito ja välittäminen. Sellaisten hellien käsien Domenico Buzzo salli kuljettaa englantilaista, kullalla koristeltua terää kurkullaan, huoletta. Kaulaansa pitkin liikkuvalle veitselle ajatustakaan uhraamatta saattoi hän täysin paneutua keskusteluun toisen asiakkaan kanssa ja toisinaan suoda muutaman sanan parturillekin, mikäli toisten asiakkaiden parissa ei syntynyt mielenkiintoista keskustelua.  Lue lisää ”Bragalonen Amerikkalainen Parturiliike”

Harmajan suuri

Nyt kun Guggis on nurin, niin entä jos rakennettaisiin jotakin omaperäistä, omaehtoista ja jotakin, mitä ei ole missään muualla.

Rakennetaan Harmajan Suuri Mulkku.

Harmajan Suuri verrattuna nykyisiin rakennuksiin.
Harmajan Suuri verrattuna nykyisiin rakennuksiin.

Harmajan pienten luotojen ympärille pengerrettäisiin ensin vähän laajempi saari.
Ja siihen sitten Harmajan Suuri Mulkku.

Suuri, fosforipronssilevyillä päällystetty pilvenpiirtäjä ja majakka, joka nousisi Harmajan luodolle rakennetun kiviterassin päältä 102 kerrosta kohden taivasta.

Sisään kasino, hotelli ja majakka.

Tehtäsiin siitä eräänlainen pieni Macao.

Ja suuren mulkun mallinen.
Ja päähän majakka, joka toisaalta väläyttäisi säännöllisen valon yli Suomenlahden, kuten majakoilla on tapana, ja toisaalta ampuisi suoraan kohtiavaruutta valopilarin.

Ja aina keskiyöllä, voitaisiin sen laelta ampua ilmaan paineistettu höyrypilvi, jonka majakan valo saisi hohtamaan. Loistava pilvi, joka näkyisi sadan kilometrin päähän sopivalla säällä.

Saatan kuvitella, että tämä olisi nähtävyys joka houkuttelisi Suomeen risteilyaluksia ja turisteja totaalisen eri tavalla kuin joku pers´aukisten Guggenheim-museo.

Auringonlasku radanvarressa

 Se oli vain hetkeä ennen murrosikää, no, ehkä vartti, mutta korkeintaan puolitoista tuntia, kun katselin kalliolta naapuruston poikien kotimatkaa auringon käänteässä selkänsä radan itäpuolella asuville.

    Kallion korkein kohta oli idässä, pienen solan toisella puolella, lännessä joutomaa, jonka takana radan takana työ ja teollisuus ja edessäni loiva graniittirinne, askelten niin kaluama, ettei sammal ollut siihen tarttunut, mutta vaatimattomat jäkälät olivat purreet itsensä siihen kiinni, kuin tupakan haju Blindin ämmän vanhaan villatakkiin.

Lue lisää ”Auringonlasku radanvarressa”

Nainen joka nauroi

Nainen nauroi minulle.
Se on vaarallista.
Hän oli minua alle olkapään, sinisestä villakangastakissa ja vaaleassa turkishatussa, vetävän matkalaukkua ylös aseman portaita.
”Saanko auttaa?” kysäisen ja tartun kahvaan, ja hän vastustelee, ”ei tarvitse, ei tarvitse”, mutta minä olen jo tarttunut kahvaan ja nostanut laukun ne neljä tai viisi askelmaa, mitä oli jäljellä.
Hän katsoo minua, keppiäni, harmaata partaani, korkealla hänen yläpuolellaan, ja minä katson naista kuin kuva venäläisestä sadusta, prinsessa väärässä tarinassa, päälaki hartiani korkeudella.

Lue lisää ”Nainen joka nauroi”

Lihin: Neiti Mannerin kuuma kesä


Ensimmäinen kesäni Lihinin fysioterapeuttina oli kuuma. 

Vaikka pääkaupungin tuntumassa lämpöennätyksiä ei lyöty ja tuuli mereltä vilvoitti, päivät olivat pitkiä ja hikisiä. Lämpö sai sinilevät kukkimaan ja uimarannat suljettiin, joten maauimalat olivat koko ajan täynnä.

Yhdeksän viikkoa olin pyöräillyt kahdesti viikossa hoitamaan Lihiniä ja vaikka minusta tuntui, ettei hänessä mitään vikaa ollut, hän maksoi kunnolla, joten mikäs siinä. 

Joka viikko oli hikisempi edellistä ja vaikka viima viilensi pyöräillessä, suihku oli tarpeen aina kun tulin töihin.

Lihin seisoo kylpyhuoneen ikkunassa

Lihin sanoi silloin kun aloitimme että voisin käyttää hänen uima-allastaan, minusta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta kesän edetessä ja tottuessani Lihiniin, se ajatus ei enää ollut yhtä outo. 

Olin kuljettanut uimapukua muutamana päivänä, mutta en ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta sinä päivänä mittari kapusi likelle kolmeakymmentä jo ennen kuin ehdin Lihinin luokse, katsoin että nyt oli aika kysyä saisinko käyttää allasta. 

Hieroin Lihinin vaaleita pohkeita, kun kysyin ”sopiiko, että käyn altaassa kun olen lopettanut?”

”Tänään, se sopii”, Lihin vastasi kuin olisi vain odottanut minun kysymystäni.

”Uitko itse?” 

”En, en nyt. En mielelläni käy ulkona päivällä.” 

”Ihosi on kai hyvin herkkä auringolle?” Ajattelin ikkunoita, joiden lasi ei vaikuttanut tavalliselle, 

”Kyllä, se palaa herkästi ja saan suorasta UV-säteilystä päänsärkyä” 

.Kun olin lopettanut työni kävin vaihtamassa uimapuvun päälleni. Olisi ollut outoa tulla siihen, Lihinin eteen, uimapuku päällä, joten kiedoin riittävän suuren pyyhkeen ympärilleni, ennen kuin palasin hänen luokseen. 

”Vesi on suolaista ja viileää ilmaan verrattuna,” Lihin sanoi, kun tulin takaisin. 

”Kuinka viileää?” Kysyin uteliaana. 

”Se on 22 asteista,” Lihin sanoi varmana.

”Ja suolaista?” 

”Kyllä. Vähän alle 4%,” Lihin vastasi, ”Se on sama, mikä oli minun lapsuuteni meressä.” 

Mieleeni tuli Kuollutmeri, ja mietin oliko Lihin juutalainen, nimi olisi voinut olla, se kuulosti Venäjän juutalaiselta, mutta hän ei vastannut minun mielikuvaani venäläisestä sen paremmin kuin juutalaisesta, mutta se nyt ei tarkoittanut mitään.

Allas täytti liki koko terassin, näytti olympiakokoiselta ja veden viileys, ainakin suhteellinen viileys, tuntui jo sen reunalle tullessa virkistävälle. Tiputin pyyhkeen korokkeelle altaan sivusta ja laskeuduin veteen. Se tuntui täydellisen viileältä hehkuvan päivän alla ja uin nautiskellen, pelkästään keskittyen siihen, miten vesi kosketti minua. 

Kolmannen altaanmitan aikana kiinnitin huomioni taloon altaan vierellä. Ikkunat näyttivät hennon sinertäviltä yläkerrassa, mutta muutama alakerran ikkuna näytti suorastaa mustalta 

Sitten näin Lihinin kylpyhuoneensa ikkunan takana. Hän näytti lasin takana vieläkin kalpeammalta, kuin kalpeus olis luonut omaa valoaan. Se sama yksinkertainen hymy, mikä hänellä oli aina, näytti nyt, ulkoa katsottuna surumieliseltä ja yksinäiseltä.

Sydäntalvella Lihin palaa takaisin

Talven pimein aika kääntää esiin toisenlaisia sivuja

 

Toisenlaisia, joita en oikeastaan halua.

En sano, että ne olisivat huonoja.

Ne eivät niitä, joita haluaisin kirjoittaa, mutta arvatkaa kysytäänkö minulta?

Marraskuun lopussa Lihin alkaa vaeltaa liki 1000 neliön talossaan, kurkistella pihalle, käy lyhyen hämärän jälkeen rannassa, kuuntelemassa miten aallot soittavat kaisloja riitettä vasten ja katsomassa, miten naapureiden näkymättömistä ikkunoista kimmeltää valo puihin laskeutuneessa kuurassa.

Joulukuun puolen välin tuntumassa käy fysioterapeutti ennen lähtöään etelään ja sen  jälkeen ei Lihinin talossa enää käy kuin näkymättömät lähetit, joka jättää ruuan autotallin kaappiin ja litteät pehmeät paketit eteisen eteisen hyllylle.
Sitten  tietysti rouva Hodzic, joka pyyhkii olemattoman lian kivisiltä lattioilta, pölyttää taulujen kehykset  ja veistokset, tyhjentää tiskikoneen, pesee osan pyykeistä, pussittaa puvut ja paidat odottamaan pesulan lähettiä.
Ja sitten rouva Hodzic katoaa muutamaksi viikoksi omaan elämäänsä.  Lue lisää ”Sydäntalvella Lihin palaa takaisin”