Paavin pallit Ranskan ovenraossa.
Poliittinen tilanne oli mutkikas 1490-luvulla.
Cesare oli saanut kardinaalin arvon 20. syyskuuta 1493, samalla kun paavi nimitti 11 muuta kardinaalia, sellaisia, joilta arveli saavansa tukea, jos Ranska yrittäisi pakottaa kardinaalit sivuuttamaan hänet, jota pidettiin mahdollisena liikkeenä.
25. tammikuuta 1494 Ferdinand I, Napolin kuningas kuoli ja kuninkaaksi nousi poikansa Alphonso II.
Silloin Ranska lähti varsinaisesti liikkeelle, esitti ensin muodollisen vaatimuksen Napolin kruunusta ja alkoi keräämään joukkoja. Meni syksyyn, ennen kuin Ranskan armeija pääsi Italian puolelle 8. syyskuuta, ja liittyi Milanon joukkoihin.
Aleksanteri yritti lähestyä Milanoa, Osmanien Bajasid sulttaania, kerätä joukkoja mutta Rooman vanhat suvut, Orsinit ja Colonnat, kaivoivat maata paavin alta. Colanna-suvun joukot valtasivat Ranskan nimissä Ostian ja Orsinit tarjoutuivat päästämään Charles-kuninkaan joukot kirkkovaltion läpi.
Ranskalaiset lähtivät marraskuussa Firenzestä ja tulivat Roomaan 31. joulukuuta.
Paavi otti lusikan kauniiseen käteen ja lahjoi Saint-Malon arkkipiispan kuiskuttamaan Ranskan kuninkaan korvaan, joten tilanne saatiin rauhoittumaan. Charles VIII, muodollisesti puhuen ristiretkestä Ottomaaneja vastaan, pyysi Paavilta luvan viedä armeijansa Kirkkovaltion lävitse, Napolista ei puhuttu tässä yhteydessä mitään.
Paavi pelasti pallinsa, mutta joutui luovuttamaan hallussaan olevan Ottomaanien kapinallisprinssin, kruununtavoittelija Cemin ja poikansa, kardinaali Cesare Borgian, “legaattina” kuninkaan seurueeseen. Cesare onnistui kuitenkin tipahtamaaan kuormasta Spoletoon ja Ranskan armeija saapui helmikuun 18.päivä, 1495 Napoliin, joka tipahti Charles VIII syliin taistelutta.
Milano ja Ranska pitivät nyt koko Italiaa otteessaan, ja paavia vitutti kuin kansantarinoitten oravaa.