Jotenkin aika tuntui otolliselta vaieta, ja ratsastimme sänkisten peltojen läpi kiirehtimättä hitaan hiljaisuuden vallassa, hevoset liikkuivat vakaasti, ja tuuli ja kavion kopse nostivat voimakkaan deja-vu-tunteen. Huomasin hyräileväni, hidasta vanhalta kuulostavaa laulua, ja kun eteemme nousi tuuhea, hoidettu ja korkea orapihlaja aita, ihoni nousi kananlihalle,
Minä tiesin, että juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tämän laulun soidessa, orapihlajan tulisi leimahtaa liekkeihin ja sen, mitä metsästimme, piti syöksyä meitä kohden läpi liekkien.
Käteni haki peistä hevosen sivulta ja toinen piteli ohjaksia, valmiina laukkaan.
Paitsi etten ollut Cardloosssa, en metsästänyt pedoista suurinta, vaan ratsastin alkavan syypäivän tuulessa yli leikattujen peltojen vanhan miehen kanssa pienillä ruskeilla hevosilla. Hevonen aisti minun tunteeni ja otti muutaman askeleen taakse.
Säpsähdin ja katsoin Longneriin, joka hyräili samaa laulua vielä säkeen verran ja sanoi sitten “Niin, Ramsay, eikö olekin mielenkiintoista!”