Kun aita teki mutkan, meidän polkumme kaarsi sen ympäri ja siinä oli, aivan yllättäen, talon rauniot, joihin pensas tunkeutui kahta puolen. Raunioiden puolessa välissä näkyi pystyssä olevat ovenpielet, mutta kaari niiden välillä oli suurimmaksi osaksi sortunut, oikealla puolella oli yksi, noin suuren tiilen kokoinen kivi, johon oli kaiverrettu vanhoilla kirjaimilla koholla oleva teksti MISE, ja vasemmalla puolella toinen, jossa näkyi teksti CTIS.
Tällä kertaa en hätkähtänyt samoin, kuin tullessamme aidalle, pikemminkin ärsyynnyin. Cardloon ensimmäisen osan toisessa osiossa oli portti, jonka päällä oli vain alku ja loppu, muu osa tekstistä oli murtuneena kivien joukossa.
Tämä oli ensimmäisen jakson ikävin osa. Saatoit joko ottaa tehtävän, ja päästä ohittamaan vaarallisen ja hitaan reitin, tai epäonnistua tehtävässä, ja joutua kiertämään toista reittiä, joka käytännössä hidasti sinua ainakin viikon.
Mutta se, mikä teki tehtävästä erikoisen vaikean, oli ettei riittänyt, että selvitti tekstin, vaan sinulla piti olla 20 seuralaista, joiden kanssa kannattelit kiviä ja oikeassa järjestyksessä, ja vain yksi pelaaja kerrallaan tiesi, mitä kunkin kivessä luki. Onnistuessa kaikki kaksikymmentä pääsivät läpi. Mutta vain yksi, kauiten portilla odottanut, sai kerrallaan yrittää.
“Videmus propter passionem misericordia,” sanoin oven nähdessään.
“Sekö oli sinun lauseesi?” “Miten niin minun?”
“Niin, kai tiesit, että vaihtoehtoja on yli kolmetuhatta?” Longner kysyi, ja äänessä oli hyvin hienoinen toru.
“Niin, no, minä tiesin, että vaihtoehtoja on paljon, sen sain selville, kun juttelin muden pelaajien kanssa, mutta en tiennyt, että niitä on niin paljon.
“Niin, päästäksesi portille, sinun on pitänyt käydä läpi ensin kolme valintaa, jokainen niistä vie kyllä portille, mutta eri reittejä, sitten seitsemän muuta valintaa, joista osa vie sinut uusille reiteille, osa vie takaisin päin, osa palauttaa sinut jollekin aikaisemmalle reiteille. Mutta jokainen valinta vaikuttaa sitten kun pelaaja tulee murtuneelle portille, minkä lauseen hän saa.” Longner katsoi rauniotaloa puhuessaan, sitten hän vaihtoi aihetta. “Täällä oli joskus leprasiirtola. Silloin tässä oli talo, joka jakaantui kahteen osaan. Armeliaat ihmiset ja sairaiden sukulaiset toivat ruokaa ja tarvikkeita talon yläkertaan. Siellä ihmiset tiputtivat tuomansa tavarat luukusta tavarat suuressa pyörässä olevaan koriin, joka laski tavarat alas.” Sitten Longner hymyili, “ Se oli sikäli groteskia, että oikeastaan leprasiirtola oli rikkain kartano täällä päin!” SItten hän näytti muistavan jotakin, ja aloitti innostuneena, “kerrankin, olikohan se 1340”, mutta innostus katkesi ja hän katsoi aivan hetken ajan minuun, niin kuin näkisi ensimmäisen kerran. Sitten Longner puisti päätään ja näytti nololta, “tai oikeastaan, kerron sen joskus myöhemmin, se on liian pitkä juttu kertoa kokonaan nyt.”
Loppumatka joen varren metsikköön oli loivaa alamäkeä, ja ratsastimme metsänreunaan hiljaisuuden vallitessa. Vaikka toisaalta minulla oli paljon uutta sulateltavaa, tietoa Longnerista ja Cardloosta, jolle olisi pitänyt miettiä asema kokonaisuudessa, mieleni valtasi jonkinlainen seitinohut onnellinen nostalgia jota en kyennyt kuitenkaan perustelemaan enkä löytämään syytä sille. Ratsastin syyspäivän kirkkaudessa oudon vanhan kirjailija-käsikirjoittajan kanssa oudossa maassa, kaukana perheestäni, mutta en kaivannut perhettä, en toimistoa, en kollegoja, vaan halusin vain ratsastaa.
Huomasin hyräileväni Longnerin kanssa Kotiinpalaavien laulua. Longner hymyili minulle, ja muistutti kovasti pojanpoikaansa.