Longnerilla oli samanlainen käärö, mutta pullonsa näytti hieman erisävyiselle, ja hän huomasi katseeni, “siideriä, no…”
“Talon omaa,” sanoin, ja nostin pulloni kilisteltäväksi.
Leivät olivat hyviä, juusto voimakasta ja olut, no, ei aivan täydellistä, mutta hyvää ja nautimme ne hiljaisuudessa, katsoen vastarannalla rinnettä syöksyvää puroa, joka toi mieleeni pelimaailman Valkoiset Vedet.
Longner ei katsonut minua, vaan jonnekin kauas, ja minulla oli tilaisuus tarkkailla häntä. Nyt kun ensimmäisestä henkilökohtaisesta tapaamisesta oli vajaa vuorokausi, hän vaikutti ensivaikutelmaa nuoremmalta. Kasvot olivat vanhan miehen, mutta katse nuoren, vaikka hän selvästi varoi jalkaansa ja vaikutti, että toisen jalan nostaminen oli ongelmallista, liikkeet olivat kuitenkin kasvoja nuoremmat. Kokonaisuudessa oli jotakin väärää, kuin kasvot ja iho olisivat jonkun toisen, toisesta elämästä. Minä mietin, oliko hän huijari, hullu, vai vilpitön hölmö, kuitenkin hän oli kerännyt merkittävän varallisuuden,
“Milloin sinä synnyit?” Huomasin vasta sen tehtyäni, että ensimmäistä kertaa sinuttelin häntä suoraan
“Minä en muista, kun olin silloin niin pieni, mutta minulle on kerrottu, että se tapahtui sateen tuhruisena päivänä 1956, lokakuun 24.päivä.” “Millainen lapsuus sinulla oli?”
Longner oli pitkään hiljaa, tuijotti yli joen, kuin se olisi siellä, metsässä, ja vilkaisi minua, alahuuli hampaiden välissä, “outo. Hyvin outo. Yhtäältä en voi sanoa, ettei se olisi ollut, “ja hän haki taas sanaa purosta rinteessä,”onnellinen on liikaa sanottu, mutta sanotaan, mielenkiintoinen, mutta kyllä siinä oli paljon sellaista, mitä ei olisi pitänyt olla.”
Olimme pienen aikaa hiljaa, ammatissani oppii, koska kannattaa odottaa, sitten kysyin, “äitisi?”
“Äiti katosi välillä joksikin aikaa, itse asiassa minä synnyin tuollaisella reissulla. Kukaan ei tiedä missä hän oli kahdeksan kuukautta, mutta perhe löysi hänet kun olin kahden kuukauden.” Sitten Longner hymyili, “äiti toi reissuilta lahjoja, kerran, kun olin viiden vanha, hän toi minulle kultarahan, kiiltävän louis d’orin ja pari vuotta myöhemmin oikean pistoolin! Tiedäthän, sellainen pienoispistooli, deringer?” Vaikka Longnerin äänessä oli innostusta, silmissään oli surumielisyyttä, kun hän vilkaisi minua, “Kuka tuo pojalle seitsenvuotislahjaksi deringerin?”
“Missä sinä olit silloin, kun äitisi teki reissujaan?”
“Isovanhemmilla, enojen tai tätien luona. Vähän isompana saatoin odotella muutaman päivän, ennen kuin soitin isoisälle tai enolle.”
“Missä äitisi sitten oli?”
Nyt Longner katsoi minuun jotenkin, surullisen ja leikkisän väliltä olevalla ilmeellä, “voit uskoa, että jos nyt sanoisin, et enää uskoisi mitään, mitä minä tulen sinulle sanomaan, ja voit uskoa, että tulen sanomaan sinulle vielä paljon,” ja nauroi päälle, aidosti, mutta silti jotenkin melankolisesti.
En ollut koskaan ennen kuullut melankolista naurua.