“Saitko äidiltäsi toimintavalmiin, ladatun aseen, kun täytit seitsemän?”
“Sain. Ymmärtänet ettei lapsuuteni ollut kaikkein tavanomaisin”
Rantatöyrään päältä alkoivat hedelmätarhat, Drachendellin siiderin alkukoti. Ratsastin Longnerin jäljessä Siperian hernepensaiden viertä katsoen, miten surulliselta näyttivät lehtensä tiputtaneet hedelmäpuut, niin kuin niiltä olisi riisuttu kaikki niiden merkitys.
Tarina Derringeristä lahjana tuntui liian uskomattomalta, ja oikeastaan se tuntui uskottavalta sen vuoksi, että se tuntui niin uskomattomalta keksittäväksi. Kuka hullu antaisin lapselle oman aseen? No, Inga Beck.
Isoisäni, siis toisen äitini isä, Alec Ramsay oli opettanut minut ampumaan haulikolla, kun olin murrosikäinen, ja muutamaan vuotta myöhemmin Fred, Lizin isä opetti minut ampumaan pistoolilla, joten tiesin jotakin ampumisesta, mutta Derringer oli minulle vieras ase.
Kuinka paljon Derringer potkaisi ampuessa?
Aloin miettiä ensimmäistä Longnerin ensimmäistä kirjaa. En varmasti muista koska sain sen, mutta minulla on mielikuva, että ensimmäisen kerran kun tapasin isäni tulevan vaimon, Lizin, olisimme puhuneet Prinssessa Rosamiinasta ja neljästä prinssistä.
Kirja oli ollut silloin minun mielestäni hauska, mutta pikkuisen liian lapsellinen jotta olisin voinut tunnustaa sen suoraan.
Lyhyesti sanottuna krja kertoi omapäisestä prinsessa Rosaminuasta, joka karkaa metsään koska ei halua naida isänsä valitsemaa puolisoa, isä lupaa sitten tytön puolisoksi sille prinssille joka pelastaa “metsään eksyneen” prinsessan. Kirja kertoo sitten kommelluksista, joihin prinssit joutuvat ja miten prinsessa pelastaa prinssit kerta toisensa jälkeen, ja lopulta prinsessa tuo ryvettyneet prinssit takaisin valtakuntaan, ja ilmoittaa, että koska ei yksikään prinsseistä pelastanut häntä, niin yksikään näistä ei saa häntä ja puolta valtakuntaa, mutta kaiken reiluuden nimessä, hänen on saatava nämä prinssit, ja jokaisen prinssin isältä puolivaltakuntaa.
Kirja sai aikoinaan aikaan sen verran kohua, että Longnerin seuraaviakin satuja ostettiin, vaikka ei pari seuraavaa kirjaa ollut laisinkaan niin kohaduttavia.
Miten paljon Rosamina perustui Longnerin äitiin? Itsenäinen nainen, joka katoaa seikkailuun? Kuinka paljon Longner käsittelee äitinsä mielisairautta kirjoissaan?
Kannustin ratsuni Longnerin rinnalle ja kysyin suoraan, “Kuinka paljon Rosamina on sinun äitisi?”
Longner katsoi minua hyväksyvästi, “No kyllä, kyllä minä sain idean hahmoon äidistäni, mutta ei se ole taaskaan niin yksinkertaista,”
“Mutta kuinka paljon sinä käsittelet äitisi mielisairautta kirjoissa, miten paljon äitisi ongelmat vaikuttavat kirjoihisi?”
“Äidilläni oli mielenterveyden kanssa ongelmia, se on totta, hän sairasteli, sekin on totta, ja hänellä oli ongelmia, mutta nyt on kiinnitettävä huomiota siihen, missä järjestyksessä asiat ovat.”
Minä en oikein ollut mukana, “mitä tarkoitat?”
“Jos otamme nämä toisessa järjestyksessä. Äitini oli psykiatrisessa hoidossa, se on totta, mutta onko se ikään kuin asioiden lähde, se mikä on syytä mainita ensimmäisenä?”
“Ongelmat?”
“Juuri näin, äitini ongelmat johtivat ylirasittumiseen, loppuun palamiseen ja psykiatriseen hoitoon, mutta ne ongelmat, johtuivatko ne mielenterveyden ongelmista, vai jostakin muusta? Se kysymys on kysyttävä, jos haluaa ymmärtää äitini vaikutusta kirjoittamiseeni.”
“Äitisi kuoli ja sinä siirryit lasten satukirjoista, jos ne nyt koskaan olivat sitä, enemmän nuorison ja aikuisten fantasian pariin, Metsästäjä ilmestyi seuraavana vuonna.”
Longner katseli minua nyt jonkin aikaa, nyökkäsi, “nyt alat olla oikeilla jäljillä, mutta sinun pitää vielä hieman pohtia asioiden järjestystä.”