Longner katseli minua nyt jonkin aikaa, nyökkäsi, “nyt alat olla oikeilla jäljillä, mutta mieti yksityiskohdat, kuka, koska, mitä, milloin…” Longner oli kohtelias, mutta jotenkin ikävällä tavalla, ja se häiritsi minua jo pelkästään sillä, että annoin sen häiritä minua.
Hedelmätarhan takaa näkyi pensaita, joita kohden Longner ohjasi ratsuaan. Siinä missä aikaisemmin etelään seuraamamme pensasaita oli mahtava, mutta jokseenkin luonnollisen muotoinen ulkomuuri Drachendallin tiluksille, oli tämä tiukkaan muotoon leikattu aita, jossa näytti olevan kulkuaukot säännöllisin välein.
Jo ennen kuin näin sisään, aavistin mitä aidan takana oli.
Notko näytti olevan pyöreä ja sitä kiersi polku, jonka ulkopuolella oli korkea, huolellisesti muotoiltu orapihlaja-aita, ja polun sisäkehällä oli pieni valli, jonka päällä oli kehikossaan lehdettömiä köynnöksiä.
Kehikon läpi näin notkoon. Se oli suurempi kuin odotin. Vaikka tiesinkin sen tarkat mitat, se yllätti silti.
Heti vallin tuolla puolen näytti olevan taloja tasaisin välein kummallakin puolen notkoa, mutta vasemmalla puolellamme, etelän puolella, oli notkon pohjalla pitkä kaareva rakennus, joka näytti sulkevan pienen laakson matalamman pään, ja sen edessä neliskanttinen allas.
Pohjoispäässä notkoa taas oli rinnettä laskeutuva pitkulainen rakennus, joka näytti muodostavan notkon keskustaa kohden laskeutuvat terassit. Ja notkon keskellä oli vedestä ja maasta tehty labyrintti, ja sen keskeltä näkyi punatiilinen pyöreä katto.
“Siinä se on, Drachendellin hoitola, Sokkelo, ” Longner sanoi. “Se on suurempi kuin luulin, vaikka olin nähnyt kuvia,” ja Longner nyökkäsi minulle, “Niin useimmat sanovat, kun näkevät tämän ensimmäisen kerran.”
“Tuo on hoitola?” Sanoin Longnerille etelän puolella olevaan kaarevaa rakennusta osoittaen.
“No oikeastaan tämä kaikki on hoitolaa, mutta siellä kaarevassa rakennuksessa on lääkärin vastaanotto, ravintola ja majoitustiloja, pienissä tuvissa rinteillä on lisää majoitustiloja, ja tuolla vasemmalla puolella on majoitustiloja ja opiskeluun tarkoitettuja tiloja,” Longner esitteli eri suuntiin viittoen. Longner oli kova viittomaan.
Katsoin etelään kaarevan rakennuksen luokse, ja erotin jotenkuten sen luona olevan mustan lohikäärmeen, paikan tunnuksen. Sitten käänsin katseeni keskelle notkoa.
“Ja tuolla,” sanoin kaiken keskelle osoittaen, “on kaikkein pyhin,” luulen että Longner kuuli ironian äänessäni, vaikka hän ei näyttänyt sitä mitenkään.“Ja tuolla on meidän kuuma lähde.”
“Luin geologisen raportin, jonka mukaan tuota täällä olevaa kuumaa lähdettä ei voi olla olemassa.”
“Luulenpa että lähteesi ei tiedä kaikkea, tai meidän lähteemme ei ole lukenut sitä raporttia.”
“Erdmann on sitä mieltä, että olette tehneet lähteenne itse,” sanoin viitaten yhteen raportin kirjoittajaan.
“Niinhän hän sanoo. Kävi täälläkin sanomassa, hän olisi halunnut tuoda meidän sokkeloomme porakoneen, ja tutkia notkon pohjan geologiaa,” Longner sanoi, ja näytti ärtyneeltä.
“Te ette antaneet lupaa,” totesin ja muistan miten närkästyneeltä Thomas Erdmann oli näyttänyt tätä kertoessaan.
“No emme todellakaan halua, että kukaan tulee poraamaan meidän puutarhaamme!”
“Koska teidän kuuma lähteenne on tehty maalämmöllä, keinotekoisesti?”
Longner käänsi hevosensa turvan polun suuntaan ja näytti jotenkin hämilliseltä, kuin olisi yhtä aikaa huvittunut ja närkästynyt, eikä tiennyt kumpaan kallistua.
“Erdmann ei pääse poraamaan lähteelle, eikä kylpy hänelle kelvannut, mutta sinä, sinä saat tutustua siihen vielä paljon paremmin kuin Erdmann.”
“Otaksun että tuo oli lupaus, joka tarjoiltiin kuin se olisi uhkaus?” Sanoin vieden ratsuni Longnerin rinnalle.
“Oikeastaan se on kiinni vain sinun suhtautumisestasi,” Longner sanoi, ja viittoi taas, nyt kaarena yli koko notkon,. “Sinä tiedät, että tämä notko on ihmisen tekoa, mutta tiesitkö, että tästä on oikeastaan kiittäminen, tai jos niin halutaan, syyttäminen Stalinia?”
Minä olin tästä kuullut, mutta oikeastaan ei haitannut kuulla sitä tästäkin lähteestä ja koska Longner vaikutti olevan valmis asian kertomaan, en minä häntä pidätellyt.”