Olisi pitänyt arvata, että jotakin oli tekeillä, koska droneja oli tavallista enemmän liikkeellä ja minun jos kenen sen olisi pitänyt ymmärtää, vai oliko niitä todella, etten vain jälkeen päin selittelen, mutta nyt ajatellen kuitenkin, droneja oli enemmän kuin tavallisesti.
Joku toinen, en minä, olisi saattanut pitää sitäkin enteenä, että ajattelin silloin isoisääni, kun ovelle lyötiin. Tämä oli konttikaupungin yksi suurimpia vikoja. Kun ovelle hakattiin, koko asunto kaikui, eikä se riittänyt, koko blokki tiesi sen pahimmillaan, mutta tämä oli vain yksi kolaus, metallinen ja vaativa.
Kun menin ovelle, en ensin ymmärtänyt näkemääni. Yleensä sotakoirat olivat tumman sinisiä ja mattapintaisia, mutta nämä olivat kullanhohtoisia, silkin kiiltoisia ja jonkin verran suurempia kuin poliisin tai armeijan.
Ohitseni lensi asuntooni kaksi dronea samalla hetkellä, kun huomasin kauempana seisovan miehen, jonka ympärillä oli koko parvi pieniä puolustusdroneja. Mitään vastaava en ollut koskaan nähnyt.
Mies vaikutti olevan ehkä hieman minua vanhempi, vuoden tai pari, hyvin tavallisen näköinen, hyvin pukeutunut, mutta ei silmiinpistävällä tavalla.
”Padri Tuduur?”
En voinut kuin tunnustaa, ”Minä se olen, se syntinen ja kurja”
”Meidän pitäisi puhua”
”Sanokaa vain kenen varpaille minä olen kussut?”
Mies sivuutti kysymyksen nostamalla kulmakarvojaan ja astui kuin tullakseen sisään, mutta minä pidin käteni edelleen kiinni ovipielessä ja mies otti siitä kiinni, samaan aikaan sotakoirien päät nousivat minua kohden. Minä olin teknikkona nähnyt Oxin nälkämellakassa mitä sotakoirat voivat tehdä. Poliisin käyttämillä oli 36 sähkönuolta ja 72 räjähtävää luotia. Nämä näyttivät vaarallisemmilta. Otin käteni pois ovelta.
Dronet lensivät ulos asunnostani, miehen ja kolmen sotakoiran tullessa sisälle.
Uskon ettei kysymykseni, ”kuka olette ja mitä haluatte” yllättänyt häntä, mutta hänen vastauksensa oli yllätti, mies viittoi ”Hiljaa, varokaa?” Isoisä oli opettanut minulle nämä vanhat käsimerkit.. Mies taas pisti kätensä jonnekin pukuunsa, ja otti kaksi pientä rasiaa, jotka kiinnittyivät seinää. Huoneessa kuului nyt hyvin pieni sähköinen ininiä.
”Padri Tuduur,” mies piti tauon, kuin odottaisi minun astuvan esiin, mutta kun molemmat olimme samassa 36 neliön huoneessa, jossa suihku ja vessa olivat huoneen nurkassa, kovin dramaattisiin eleisiin ei ollut tilaa, ja niitä odottamatta hän jatkoi ”entinen poliisiteknikko, valmistunut rikosasianajaksi ja takana epäily prostituutiosta”
”Minä se olen, edelleen,” vastasin mutta mies sanoi saman tien jotakin odottamatonta, ”Mitä Padri Tuduur tietää eternaaleista?”
Mitäpä minä heistä tietäisin, sen enempää kuin kukaan muukaan.
Kaksi asiaa tiesivät kaikki, ja muu tieto ei oikeastaan kuulunut muille.
Eternaalit omistivat maailman ja olivat kuolemattomia.
Sanoin sen, minkä kaikki tiesivät, enkä uskonut sen riittävän,
Pienen tenttaamisen jälkeen, olin kertonut kaiken, sen vähän, mitä tiesin. Eternaalit olivat kaikki 300 vuotta vanhoja, elivät periaatteessa ilman sairauksia ja ikuisesti, ja mikä tärkeintä, he omistivat maailman.
”Tunnetko yhtään eternaalia?”
”Heii, vilkaise ympärillesi! Tämä on konttikaupunki, tässä sektorissa yli 75 000 ihmistä asuu 30 000 kontissa, jokaisella suunnilleen 16 neliötä. Monta eternaalia luulette asuvan täällä? Mutta olisiko minun vuoro kysyä, mitä haluatte ja kuka olette?”
”Luulen että on liian aikaista keskustella siitä. Sovitaanko nyt niin, että te ette vielä kysele liikoja, mutta minä maksan teille ajastanne, 400 yhteisvaluuttaa tunnilta?
400 tunnilta oli hyvä syy kuunnella mitä hyvänsä, ”sovitaan näin”,
”Voisitko kertoa mikä on eniten pielessä tässä maailmassa”
Tuhahdin, ”eniten pielessä kaikki, mutta…” oli pakko pitää tauko, ”tässä sektorissa asuu 75 000 ihmistä, ja minä olen suhteellisen varakas, minulla on 36 neliötä, ikkunallinen kontti, näköala Lontoon vuonolle, korkeakoulututkinto, ja olen tämän kaupungin eliittiä!”
Mies käveli tuhruisen ikkunani luokse ja katselimme molemmat Lontoota, joksi mertenlahtea kutsuttiin, ”Lontoo, ”hän sanoi, kuin haaveilisi jostakin suuremmasta.
”Sanokaa, rehellisesti, mistä tämä johtuu.” Lause ei ollut kysymys, vaan vaatimus.
”Oletteko lukenut Petja Jäppistä?” Mies nyökkäsi,” Petja Jäppinen kirjoitti idioottien salaliitosta, tilanteesta, jossa erilliset ryhmät, hyvää tarkoittavat ja asiantuntevat, tekevät periaatteessa hyvää.työtä, pyrkien vilpittömästi hyvään, mutta koska eivät seuraa mitä toiset tekevät, tai arvioi omaa työtään ja erityisesti omaa työtään kriittisesti. Lopputuloksena ihmiset, jotka pyrkivät hyvään, mahdollistavat pahan, kun vaikutukset toisten päätöksistä muuttavat todellisuutta, ja hyvä tarkoitus muuttuu myrkyksi, joka ahneudesta juodaan.”
Mies katsoi minun jotenkin surumielisesti ja painoi kätensä ikkunan tuhruiseen muoviin, käänsi sitten katseensa takaisin maisemaan, ja sanoi, “Minä muistan Lontoon, se oli niin kovin kaunis, “ ja minulla, kummallista kyllä, nousi iho kananlihalle. Lontoo oli kadonnut mereen kun isoisäni oli vielä lapsi.