Minulle on muodostunut käsitys, että on olemassa kolme, en nyt keksi parempaa sanaa, kulttuurisiiloa.
Vanhastaan länsimainen kulttuuri, ja minä edustan tätä kulttuuria, on tukeutunut arvokkuuden kulttuuriin.
Loukkaantuminen on ollut huonoa käytöstä, itseen kohdistuvaaa huumoria ei vain kestetä, vaan otetaan kohteliaisuutena, eikä kiinnitetä suurempaa huomiota pikkuseikkoihin, salattuihin merkityksiin ja rivienväleihin. Niitähän riittää.
Tässä kulttuurissa kanteleminen ja toisten puheista valittaminen on huonoa käytöstä. Sovittelu, kompromissi, yhteisten etujen löytyminen, on sitten pyritty löytämään kaiken sen välistä, vaikka kenties emme ole olleet kaikesta samaa mieltä, olemme sietäneet toisiamme, ja tarvittaessa on käytetty sovittelua, vaikkapa sitten lakia, ulkopuolisena konsulttina.
Toinen suuri kulttuurisiilo on kunniakulttuuri.
Pienikin loukkaus on verinen, ja oikeuttaa omatoimiseen, suvun tahi heimon kostoon. Murha ja verikosto ovat kunnian mittoja. Tämä on vanha mafiaelokuvien kulttuuri, mutta sama näkyy jossakin muodossa hämmästyttävän laajasti kaikkialla maailmalla, missä on järjestäytynyttä rikollisuutta.
Samaa kunniankulttuuria on sitten iso osa arabikulttuurista.
Toki on myös nähtävä se, että vanha eurooppalainen aateliskulttuuri ei ole kovin kaukana mafiakulttuurista.
Kolmantena, ja ainakin minun näkökulmastani uutena on uhri(utumisen) siilo.
Tämä on ollut minulla mielessäni pitkään, mutta minulta, kuvilla ajattelijalta, on puuttunut täsmällinen kielellinen ilmaisu tälle.
Minun on hyvin vaikea tuntea myötätuntoa uhriutujia kohtaan. Sen vuoksi minun on vaikea kirjoittaakaan tästä.
Minä inhoan kerjäläisiä.
En koskaan anna heille mitään.
Mutta todellista halveksentaa tunnen niitä kohtaan, jotka haluavat kieltää sen.
Ei riitä, että he ovat polvillaan, vaan heitä olisi vielä lyötävä sen lisäksi.
Kummaltakin puuttuu arvokkuus.
Jotenkin on syntynyt kulttuuri, jossa uhrina oleminen on glorifioitua.
On selvää, että on olemassa uhreja, ja on selvää, että ihminen jota on kohdannut vääryys, on oikeutettu oikeuteen. Mutta se on siinä.
Ja mikä sitten on vääryys?
Mitä minä näen?
Minulla oli muutaman vuoden ajan yhden sortin kurkistusreikä amerikkalaiseen kulttuuriin yhden someyhteisön kanssa, ja sitten on tämä koko amerikkalaisen kulttuurin vyöry ja minulle tuli tietynlainen visio mistä on kysymys.
Olen varautunut siihen, että olen väärässä, mutta näen sen niin, että ihmiset eivät ole tottuneet pahaan mieleen, pettymyksiin, iskuihin joit ansiokkaat saavat epatoilta. Ja käsitykseni mukaan tämä on syntynyt ylemmän amerikkalaisen keskiluokan parissa, heidän lastenkasvatuksestaan viimeisen 30 vuoden aikana, levinnyt heidän lastensa kautta yliopistoihin, työelämään, ja amerikkalaisen kulttuurivyörytyksen myötä sitten koko meidän kulttuuripiiriimme.
Nyt meillä on ihmisiä, joiden mielestä historiaa ei voida tutkia ja opettaa, tai historiallinen elokuva ei saa esittää asioita, niin kuin ne tapahtuivat koska se saattaa loukata joitakin.
Tämä uhriyden glorifioituminen näkyy tragikoomisena etnonationalisteissa, jotka samaan aikaan syövät fantasian muinaisesta suuruudesta, että piehtaroivat menneisyyden keksityissä vääryyksissä.