…mutta pahasti ennenaikaisia.
Kuoleman varjo on ollut mukanani liki ikäni.
Pikkuveljeni kuoli, kun olin itsekin niin pieni, en muista hänestä kuin pienet kädet valkoista lakanaa vasten katuvalon valaisemassa vuoteessa,
Veljeni kuolema vammautti äitiäni, eikä hän toipunut siitä koskaan täysin. Voisi sanoa, että että äidiltäni puuttui kuolemantaito, eikä hän myöskään oppinut hyväksymään sitä, että kaikin tavoin aikamme on rajallista.
Jotenkin, kuin ilmasta, tämä toi mieleeni Macbethin ja miten hän otti vastaan tiedon kuningattaren kuolemasta.
”Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll’ olis ollut sille sanomalle. —
Huomenna, huomenna ja huomenna!”
Oman lapsen kuolema on hirvittävintä mitä voi ihmiselle tapahtua.
Olen kirjoittanut siitä aikaisemmin runon ”Sanomattomat hirviöt”
Kuoleman varjon kosketus, totta kai, on minussa, kuin äitini perintönä, mutta toisin käytettynä. Siinä missä äitini pelkäsi kuolemaa kuollakseen, minä olen tuntenut kuoleman, ei takaa-ajajana, vaan kuskina, kuin Emily Dickinsonin runossa
Because I could not stop for Death —
He kindly stopped for me —
The Carriage held but just Ourselves —
And Immortality.
Kuolema on kuin vaitelias matkakumppani, ei nyt järin viihdyttävä, mutta seurana kuitenkin ja hänetkin on huomioitava, silläkin tavoin, että kun jäämme kahden, ei enää ole syytäkään keskusteluun, ei mitään selitettävää.
Ja nyt, minäkin olen siinä iässä, että vanhat tutut ovat jatkaneet kuoleman kanssa. Vain jokunen viikko sitten huomasi vaimoni nuoruusvuosieni toverin jääneen kahden matkakumppaninsa kanssa ja viikko sitten kuulin, että kuukautta aikaisemmin oli haudattu hiljaisuudessa nainen, joka joskus oli minulle kuin pikkusisko.
Näin se lähestyy minuakin, hetki, josta jatkamme kahden, minä ja kuolema.
Jonakin päivänä minä kuolen, kaikkina muina minun pitää elää.
Se kulkee kuoleman kanssa ja tarkoittaa myös sitä, että siltä osin kuin kykenen, yritän jättää maailman parempana, kuin sen sain.
Se on myös kuolemantaitoa.
Kyllähän minä näen, miten sekaisin maailma, vaan se ei tarkoita, että pitäisi lopettaa paremman maailman tavoitteleminen. Jos edes omalta osaltani.
Ja sekin on hyväksyttävä, että jos ei maailmaa paranna, hyvä olisi, ettei edes kovin paljon huonontaisi.
Liekö ollut Seneca, joka sanoi ettei kuolema ole rangaistus, vaan laki.
Ajattelen; kuolema on väistämätöntä, mutta ei pakko, kuin silloin, jos emme hyväksy sitä, mille emme mitään voi.
Jos osaamme kuolla, hyväksymme sen, jonakin päivänä me kuolemme.
Sen ajatuksen kanssa voimme ehkä valmistautua ja antaa itsellemme hieman anteeksi.
Kun kuolen, maailma ei ole valmis.
Eikä se ole tarkoituskaan. Maailma on hyvä, kun siinä on mahdollisuus toisillekin tehdä siitä valmista. Miten merkityksetöntä olisi elämä valmiissa maailmassa.
Kun yksi väistyy, hän tekee tilaa toisille, antaa lapsilleen ja heidän lapsilleen tilaa tavoitella parempaa, valmista maailmaa, joka muuttuu ja kehittyy uusien sukupolvien luomien uusien unelmien myötä.
Sillä tottahan se on, ajan mittaan meidän unelmamme jäävät vanhoiksi, ne haurastuvat kuin vanhat luut, harvenevat kuin hiuksemme ja varisevat tuuleen kuin kuin hilse kymmenien vuosien tuulen kuivaamilta kasvoilta.
Jonakin päivänä kun muistamme nämä haaveemme, huomaamme miten nekin jo odottavat tulevansa unohdetuksi, ja voimme asettua Ilman häpeää tai katumusta, kenties sanoa lopuksi, niin kuin Leila-tätini viimeisiksi sanoikseen ”Ei mull ennää mikkää kiire o”.
Brel on kuin gin & tonic. Sopii kaikkiin tilanteisiin.