“Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.”
Oikeastaan tässä kohtaa voi myös huomauttaa, että Friedrich Nietzsche oli tolvana, poikkeuksellisen lahjakas tolvanaksi, mutta siltikin, tolvana.
Minä kirjoitan.
Paljolti sitä varten, etten vain voi olla kirjoittamatta.
Olen tarinankertoja, ja minun on kerrottava tarina.
Näkemykseni mukaan, kaunokirjallisuus on ihmisyyden käsikirja.
Siinä, missä äitini ainut kirjasarja, ”Autotekniikan käsikirja” kertoi autotekniikasta, kaunokirjallisuus, kaikkineen, kertoo ihmisyydestä.
Silti, en pyri tietoisesti kirjoittamaan mitään moraalista, eettistä tai muutakaan sanomaa, vaan kerron vain tarinoita ihmisistä, tai niistä joita pidämme ihmisinä, tai kenties olivat joskus ihmisiksi tai joiden edes pitäisi olla ihmisiksi, vaikka se onkin vaikeaa…. Mutta minä kirjoitan.
Lukija tulkitsee sen miten haluaa, oman persoonallisuutensa ja kokemustensa pohjalta.
Omista teksteistä yksi suosikkini kertoo aivan tavallisesta miehestä, joka pilkkoo elävältä toisen miehen, pala palalta, loppuun asti.
Teksteistäni se, josta on pidetty eniten, käsittelee lapsen pahoinpitelyä. Päähenkilö murretaan niin fyysisesti, kuin henkisestikin.
Kolmas, mielestäni tärkeä tekstini, käsittelee sotaa paennutta tyttöä, josta tulee huora.
Ja yksi parhaistani käsittelee pedofiilin perhesuhteita, vaikka se ei siitä heti näy. Tai oikeastaan olen kirjoittanut siitä kaksikin tarinaa. Sama tarina kahdesti.
Miksi minä kirjoitan näitä?
Koska olen sanansaattaja, ja nämä sanat on saatettava vaikeuksiin.
Näkemykseni mukaan kaunokirjallisuus on ihmisyyden käsikirja.
Kerron tarinan.
Tulin tänään ajatelleeksi, että jonkun mielestä tekstini on ahdistavaa.
Mitä se minulle merkitsee, että tekstini voi olla jonkun mielestä ahdistavaa.
Elämä on.
Sille ei ole luvattu mitään takuuta, että se olisi helppoa, mukavaa ja hauskaa.
Luin Suomen Kuvalehdestä artikkelin, miten taideyliopiston opiskelijat olivat ahdistuneet, koska heidän piti katsoa elokuvia.
Jean-Luc Godardin Viikonloppu
Rainer Werner Fassbinderin Katzelmacher
Todd Solondzin Palindromes
Ja taideyliopiston opiskelijat olivat valittaneet siitä, että heidän piti katsoa ahdistava elokuva ja halusivat tietää, miksi heitä ei oltu varoitettu ahdistavasta sisällöstä.
Tämä oli minusta ahdistavaa.
On ahdistavaa ajatella, että taideyliopistossa on ihmisiä, jotka tarvitsevat sisältövaroituksen elokuvasta.
Enkä minä sano, ettei näistä elokuvista pidä järkyttyä ja ahdistua.
Taiteen yksi tehtävä on saada meidät järkyttymään ja ahdistumaan.
Ja ihmisillä on oikeus, oikeastaan jopa velvollisuus, ahdistua ja järkyttyä, niin elämän, kuin sitä peilaavan taiteen kautta.
Mutta todella ahdistavaa on se, oikeasti huolestuttavaa, että nämä opiskelijat haluaisivat suojautua elämältä, elämältä joka on kaikki, ja jota taide kuvaa, ahdistavana ja järkyttävänä, niin kuin elämä on. Ja nämä ihmiset ovat valinneet juuri taiteen ammatikseen.
Ja sen sijaan, että tämä olisi elokuvassa, kuvaamassa dystopiaa, tämä on tässä ja nyt.
Kun me katselemme ihmisyyteen, katseleeko vielä joku takaisin?