Aikoinaan oli Bisnes.fi-lehti.
Kirjoittelin siihen jonkin aikaa.
Se ei ollut vain talouslehti, vaan talouskulttuurilehti.
Talouskulttuuria.
Samalla tavalla kuin laulajana minun on sen lisäksi että laulan jokaisen nuotin kohdalleen, saatava myös kuulija tuntemaan jotakin, jotta esitys menisi oikein. niin taloudessakaan ei riitä että tekee kaiken niin kuin kauppakorkeakoulussa opetettiin, vaan pitää saada asiakas tuntemaan oikein.
Tämä tarkoittaa että on tunnettava oman kulttuurinsa, tässä tapauksessa talouskulttuurin, semiotiikka, niin että voi herättää kumppaneissaan ja asiakkaissaan niitä tunteita, joista syntyy yhteisen onnistumisen ja menestyksen tunne, hedelmällisen ja pitkäaikaisen kumppanuuden ja asiakassuhteen perusta.
Silloin, kauan sitten, lehdessä oli erittäin mielenkiintoinen artikkeli”Uuden Keskiajan Kasvot.” Mielenkiinto johtui ensinnäkin siitä, että siinä oli johdannossa esitetty mielenkiintoinen vertaus, joka johdatti minut menneisyyteen kahta kautta.
Ensinnäkin keski-ajan käsitteeseen, toiseksi siihen tosiseikkaan, minkä eteen toimittajat joutuvat uudessa mediassa, he eivät ole jumalia, vaan itse asiassa melkoisia tolvanoita, ellei peräti typeryksiä.
Toimittajissa on muutamia oikein älykkäitä ihmisiä, mutta yleensä he kyllä hakeutuvat kipin kapin muihin tehtäviin. Niin kuin Leikolan Markus.
Ja on muutama toimittaja, jolla on hyvä yleissivistys, niin että sen pystyy lukemaan karkeastikin kirjoitettujen juttujen rivien välistä, niin kuin vaikkapa Seija Sartti tai Seppo Ahti. Tuollaisia vain on perin harvassa.
On myös toimittajia, jotka ovat erittäin ammattitaitoisia ja jotka oikeasti paneutuvat juttunsa tekoon, kuten Heidi Hammarsten.
Olisi ollut mielenkiintoista jos tuon keskiaika-artikkelin olisi kirjoittanut joku, jolla olisi ollut älyä, hyvä yleissivistys, tai vaikka vain ammatillista kunnianhimoa tehdä pohjatyöt kunnolla.
No tietysti minä olen epäreilu, sillä vertaan, luonnollisesti tuota toimittajaa itseeni, mutta kehen sitten? Toimittaja ei tietystikään ole kirjoittanut sitä minua varten, vaan teille, ja siinä olettamuksessa että minä en lue sitä. Mutta hyvä toimittaja olisi kirjoittanut sen minulle.
Ihan alusta alkaen. Mitä tekemistä Sars:illa, New Orleansin tulvilla, Pariisin mellakoilla tai Madridin pommi-iskuilla on keskiajan kanssa, joista toimittaja vetää välittömästä johtopäätöksen “Tunnumme elävän uutta keskiaikaa.”
Hän vetää pakasta Bolognan yliopiston professori Umberto Eco-kortin, joka sinänsä on nokkela veto; ohuellakin huitaisulla hän luo ensi viitteen, että olisi lukenut Ecoa, ja tästä saattaisi saada vaikutelman, että on ymmärtänyt lukemansa tai sijoittanut sen oikeaan kontekstiinsa.
Mutta ensin juureen. Miten määritellä keskiaika. Toimittaja kuvaa sitä kaaoksen, ruton, verilöylyjen, suvaitsemattomuuden ja kuoleman kaudeksi.
Jos rinnastetaan tämä päivä ja keskiaika, pitäisi määritellä keskiaika.
Keskiaika käsitteenä luotiin poliittisiin tarkoituksiin, osoittamaan tämän ajan kelvottomuus, verrattuna ihanteelliseen antiikkiin ja parempaan uuteen aikaan. Mutta oliko se “Uusiaika” niin uusi aika miltä se vaikutti? Keski-ajan, renessanssin ja uuden ajan raja on itseasiassa paljon häilyvämpi kuin kuvitella saattaa. Tässä suhteessa toimittaja jatkaa pitkää vääristelyn perinnettä.
jatkuu…
Juttu on uusinta vuosien takaa, mutta hyvä