Ylikomisario Capratorrente seisoi kylmissään aukion laidalla ja katseli miten miehet yrittävät lapioida lunta kaduilta aukion puolelle. Kitin värinen päällystakki oli suurin mitä hän oli Bragalonesta löytänyt, ja se oli samaan aikaa hieman liian lyhyt ja selvästi suuri. Vaikka hänellä oli alla tavanomainen harmaa pukunsa, ja vanha, jo nuoruusvuosilta mukana kulkenut vihreävillapaitansa, päällystakki oli hänelle liian suuri, ja kurottu solmitulla vyöllä.
Rouva Capratorrenten lukemattomiin hyveisiin ei kuulunut loistavan neulojan lahjat ja hänen miehelleen kutoma pipo näytti pikemminkin baskerin ja pannumyssyn epäsäätyisestä suhteesta syntyneeltä teatterirekvisiitalta, kuin ylikomisarion työssään käyttämältä päähineeltä.
Capratorrente sormia paleli, vaikka hänellä oli hansikkaat kädessä ja kädet taskussa, mutta ajatteli, että kestävänsä vielä sen tovin, että pääsisi kahville, kunhan Väärä-Rossi tulisi.
Kun hän tunnusteli oloaan, kaikki muut osat tuntuivat kärsivän kylmästä paitsi jalat, jotka olivat hänen kauan palvelleissa ja hyvin hoidetuissa alppikengissään, joiden merkitys hänen elämässään oli ollut vuosia lähinnä nostalginen, kuin laatikossa säilytetty pala vapaata nuortamiestä perheellisen miehen kaapin perällä. Nyt, viimeiset kymmenen päivää vanhat alppikengät olivat olleet hänen tärkein vaatteensa. Vaikka hän olikin ostanut viime viikolla uudet vuoristoon ja talveen sopivat kengät Genovan matkalla, joiden hinta aiheutti hänelle pistoksen perheellisen miehen omassatunnossa, nämä vanhat alppikengät tuntuivat silti jalassa paremmilta. Jos hän olisi asiaa ajatellut, hän olisi tajunnut, että alppikengät muistuttivat häntä partisaanivuosista, jolloin hän oli tehnyt osansa vapaan Italian eteen.
Liike silmänurkassa sai Capratorrente kääntämään päätä, ja hänen kapeille kasvoilleen nopeasti kasvanut musta sänki pisti vastaan harmaata villaista kaulaliinaa vasten.
Isä Pozzo oli tullut ulos arkkipiispan palatsista, vierellään joku toinen, lyhyempi mies, jota Capratorrente ei tunnistanut, mutta kun lumipenkan takaa tuli esiin suuri harmaan kirjava, saattoi ymmärtää miehen olevan se ulkomaalainen kreivi jolla oli talo Jokikadulla.
Pelkästään kreivin näkeminen piispanpalatsin ovella olisi ollut kiinnostavaa, mutta isä Pozzon ja kreivin näkeminen yhdessä oli jo erikoista. Kreivi ja isä Pozzo vaihtoivat keskustelivat ja ilmassa leijuvan höyryn rytmi ja määrä kertoivat kumpi oli milloinkin äänessä.
Kreivi oli pukeutunut asianmukaisesti, kuten Böömissä nuoruutensa viettäneeltä saattoi odottaa, talvisäähän, mutta isä Pozzo näytti olevan liikkeellä sutaanissa, jos ei se musta, mikä hänen käsivarrellaan näytti roikkuvan, ollut päällystakki.
Matkan päästä näki, että miten isä Pozzo nosti päähänsä cappello romanon, pappien perinteisen arkihatun, ja sitten kaivoi jostakin hansikkaat, joita pisti käteensä samalla puhuen kreiville, ja miehet erosivat toisistaan kättelemättä, tervehtivät vain heilautuksella. Suuren koiran kanssa liikkeellä oleva kreivi katosi nurkan taakse, mutta isä Pozzo näytti katsovan lumisen aukion yli, leväytti sitten, ja tämä olisi pitänyt arvata, auki suuren mustan viitan.
Kuin tietäisi tarkkaan olevansa tarkkailun kohteensa ja missä Capratorrente oli, isä Pozzo käänsi katseensa suoraan tarkkailijaansa, ja lähti tulemaan suoraan kohden. Capratorrente ehti ajattelemaan, että hänen pitäisi keksiä syy lähteä liikkeelle, mutta oli liian myöhäistä. Pappi liikkui nopeasti ja varmasti, kevein askelin, eikä näyttänyt olevan laisinkaan huolissaan jäisestä kiveyksestä.
“Ylikomisario! Onpa ilo nähdä teitä!” Tervehdys kuului jo matkan päästä, eikä luontevaa tapaa poistua tilanteesta ollut.
“Isä Pozzo, tekin liikkeellä täällä kylmässä!” Capratorrente tervehti takaisin, ja katsoi nyt lähestyvän miehen piirteitä. Jotenkin ne häiritsivät häntä ja Capratorrente ei voinut olla varma, oliko siinä kysymys hänen ennakkoluulonsa pappeja kohtaan, vai jokin muu tekijä, mutta isä Pozzon kasvot olivat näyttivät olevan liian symmetriset. Poliisin työssä, kun opetteli painamaan ihmisten piirteitä mieleensä, oppi katsomaan kasvojen tasapainoa, miten kulmakarvat, silmät, korvat, koko kasvojen tasapaino asettui, mutta isä Pozzon kasvoissa ei ollut mitään silmin nähden havaittavaa epäsymmetriaa.
Silmät olivat elokkaat ja vaaleanruskeat, vaaleammat kuin yleensä paikallisilla, ja kulmakarvat säännölliset liki suorat, mutta nousivat ohimoa kohden, kuin taiteilija olisi nopeasti vetäissyt siveltimen irti kasvoja luodessaan. Suhteellisen matala nenä ei ollut aivan suora, vaan siinä näki pienen. matalan kyömyn.
Suoran suun huulet olivat kapeat, mutta amorinkaari oli vaikutti liioiteltulta ja yhdessä soikeiden kasvojen kanssa, näyttivät hieman naiselliselta.
Kuitenkin eniten vaivasi isä Pozzon korvat. Sellaisia korvia, joiden yläreuna oli aivan suora, ja Darwinin kyhmy näytti olevan taaksepäin, ja toivat mieleen jonkin eläimen. Hän ei ollut nähnyt sellaisia korvia kenelläkään aikaisemmin.