Sinä vuonna, kun täytin viisitoista, Heinrich-setä kuoli. En surrut. Tiedättehän, vanha setä, jonka näkee häissä ja hautajaisissa.
Heinrich oli kunniansa päivinä komea mies, sopusuhtainen, harteikas ja pukeutui klassisen tyylikkäästi, vuosikymmeniä, Turun parhaiden vaattureiden pukuihin.
Helena-täti huomasi sen. Minä oli olin aivan saman kokoinen kuin Heinrich-setä ennen sairastumista, pituus 179 senttiä, rinnanympärys 129 ja vyötärö 117 senttiä. Minä sain varakkaan miehen vaatekaapin, enkä pistänyt sitä pahakseni.
Syksyllä olin uudessa koulussa koulun pisin oppilas, joka pukeutui paremmin kuin kukaan muu, edes opettajista, enkä veljeillyt muiden oppilaiden kanssaan vapaa-aikana.
Sitten tuli joulujuhla. Ylempien luokkien joulujuhla oli iltatilaisuus.
Tulin kouluun viimeisenä, vaihdoin kengät ja menin juhlasaliin. Tiesin heti, mitä olin tehnyt, kun astuin juhlasaliin frakissani, ja englannin opettaja, rouva Kauppinen sanoi “Oih!” Luokkatoverini äiti, Rouva Eriksson, tuli luokseni, katseli minua päästä jalkoihin, ja sanoi sen ääneen, “Jos joku olisi viisi minuuttia sitten sanonut, että pidän jotakin Janin luokkatoveria seksikkäänä, olisin nauranut.”
Minä nauroin.
Kävelin ensin luokkatoverieni luokse, heidän äitejään kätellen ja sitten hoitamaan omaa osuuttani illan ohjelmassa. Kaikki näyttivät, tätä on oikeastaan hieman hämmentävä myöntää, edes 43 vuotta myöhemmin, ihastuneilta, paitsi rehtori.
Se oli paras joulujuhla ikinä.
Mutta kun sali oli tyhjä ja olin kätellyt kaikki vanhemmat, olin matkalla hakemaan luokasta ulsteria ja ulkokenkiä, kun rehtori Heimonen kysyy “Mitä tämä on?”
“Oletin että teidän koulutuksella tunnistettaisiin frakki?”
“Vittuiletko sinä minulle?” Rehtori sanoi emakon genitaalit silmälasien takana.
Katselin rehtoria nenänvartta pitkin, olen hyvä siinä, “kas kun tunnistitte! Ylititte odotukseni!”
“Minä olen tämän koulun rehtori, minua pitää kunnioittaa!” Rehtori Heimonen korotti ääntään.
“Saatan harkita sitä heti, kun käyttäydytte kunnioitettavasti!”
“Sinun pitäisi oppia nöyryyttä!” Nostan taskukellon liivin taskusta, vilkaisen kannen alle ja totean“Eiköhän nyt ole jo myöhäistä, enkä todellakaan usko sen sopivan asuuni!”
Aikuinen mies huutamassa falsetissa on kamalaa kuultavaa.
Uuden vuoden jälkeen Erikssonin Jani oli ensimmäinen koulutoveri, jonka kotona kävin ja minä opin mikä merkitys oikealla pukeutumisella on.