Ensimmäinen kesäni Lihinin fysioterapeuttina oli kuuma.
Vaikka pääkaupungin tuntumassa lämpöennätyksiä ei lyöty ja tuuli mereltä vilvoitti, päivät olivat pitkiä ja hikisiä. Lämpö sai sinilevät kukkimaan ja uimarannat suljettiin, joten maauimalat olivat koko ajan täynnä.
Yhdeksän viikkoa olin pyöräillyt kahdesti viikossa hoitamaan Lihiniä ja vaikka minusta tuntui, ettei hänessä mitään vikaa ollut, hän maksoi kunnolla, joten mikäs siinä.
Joka viikko oli hikisempi edellistä ja vaikka viima viilensi pyöräillessä, suihku oli tarpeen aina kun tulin töihin.
Lihin sanoi silloin kun aloitimme että voisin käyttää hänen uima-allastaan, minusta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta kesän edetessä ja tottuessani Lihiniin, se ajatus ei enää ollut yhtä outo.
Olin kuljettanut uimapukua muutamana päivänä, mutta en ollut ottanut asiaa puheeksi, mutta sinä päivänä mittari kapusi likelle kolmeakymmentä jo ennen kuin ehdin Lihinin luokse, katsoin että nyt oli aika kysyä saisinko käyttää allasta.
Hieroin Lihinin vaaleita pohkeita, kun kysyin ”sopiiko, että käyn altaassa kun olen lopettanut?”
”Tänään, se sopii”, Lihin vastasi kuin olisi vain odottanut minun kysymystäni.
”Uitko itse?”
”En, en nyt. En mielelläni käy ulkona päivällä.”
”Ihosi on kai hyvin herkkä auringolle?” Ajattelin ikkunoita, joiden lasi ei vaikuttanut tavalliselle,
”Kyllä, se palaa herkästi ja saan suorasta UV-säteilystä päänsärkyä”
.Kun olin lopettanut työni kävin vaihtamassa uimapuvun päälleni. Olisi ollut outoa tulla siihen, Lihinin eteen, uimapuku päällä, joten kiedoin riittävän suuren pyyhkeen ympärilleni, ennen kuin palasin hänen luokseen.
”Vesi on suolaista ja viileää ilmaan verrattuna,” Lihin sanoi, kun tulin takaisin.
”Kuinka viileää?” Kysyin uteliaana.
”Se on 22 asteista,” Lihin sanoi varmana.
”Ja suolaista?”
”Kyllä. Vähän alle 4%,” Lihin vastasi, ”Se on sama, mikä oli minun lapsuuteni meressä.”
Mieleeni tuli Kuollutmeri, ja mietin oliko Lihin juutalainen, nimi olisi voinut olla, se kuulosti Venäjän juutalaiselta, mutta hän ei vastannut minun mielikuvaani venäläisestä sen paremmin kuin juutalaisesta, mutta se nyt ei tarkoittanut mitään.
Allas täytti liki koko terassin, näytti olympiakokoiselta ja veden viileys, ainakin suhteellinen viileys, tuntui jo sen reunalle tullessa virkistävälle. Tiputin pyyhkeen korokkeelle altaan sivusta ja laskeuduin veteen. Se tuntui täydellisen viileältä hehkuvan päivän alla ja uin nautiskellen, pelkästään keskittyen siihen, miten vesi kosketti minua.
Kolmannen altaanmitan aikana kiinnitin huomioni taloon altaan vierellä. Ikkunat näyttivät hennon sinertäviltä yläkerrassa, mutta muutama alakerran ikkuna näytti suorastaa mustalta
Sitten näin Lihinin kylpyhuoneensa ikkunan takana. Hän näytti lasin takana vieläkin kalpeammalta, kuin kalpeus olis luonut omaa valoaan. Se sama yksinkertainen hymy, mikä hänellä oli aina, näytti nyt, ulkoa katsottuna surumieliseltä ja yksinäiseltä.