Toisaalla ulkomaanpellet kysyivät, koska Suomi antautui Neuvostoliitolle, ja ruotsalaiset sitten valistivat amerikkalaisia, ettei Suomi ole ikinä antautunut ja kertoivat historilalliset faktat. 
Minä kerroin ettei se sovi suomalaiseen mentaliteettiin ja kerroin sitten Metsätien taistelusta.
Tarkkaa päivämäärää en muista, mutta hiihtosäät olivat jo takana, mutta potkukelkkailu vielä toimi.
Kevät oli kirkas ja keli oivallinen, kun olin matkalla potkukelkallani koulusta kotiin. Kuulin koulun isompien poikien, 11-12 vuotiaitten puhuvan, he suunnittelivat ottavansa potkukelkani.
Näin käden tulevan olkani ylitse, kun käännyin ja työnsin peukalon silmään. Sitten minä löin, purin, potkin, pierin ja haisin.
Ja kun olin roikkunut hampailla yhden poskessa ja revin kohvasta potkukelkan tangon läpi ja yritin potkia kolmatta kauemmaksi.
Minä sain turpaani. Ihan kohtuullisesti. Makasin ojan pohjalla nenä verillä, hakattuna ja lyötynä, veri nenästä valuen.
Mutta minä olin ojassa potkukelkkani kanssa.
Eikä kukaan ole ollut sen jälkeen halukas viemään kelkkaani.
Kerroin ulkomaanpelleille että se on meidän tapamme.
Ei meistä ole häpeällista saada selkäämme, ei ole noloa vuotaa verta tienvarteen eikä pelota palata kotiin vaatteet ravassa ja veressä.
Häpeällistä olisi antaa periksi, luovuttaa ilman taistelua.
Ja näin potkukelkkani hinta nousi liian korkeaksi.
Saattaa olla, ettei Putin näe, mikä tulee olemaan Ukrainan hinta, ja loppujen lopuksi, suuren osan siitä maksavat tavalliset venäläiset.
Ja omalla nurkallani internettiä minulla on taas tuon Metsätien taistelun fiilis, kun samalla kun puren putinistia poskesta, yritän tangon läpi repiä ryssittelijää korvasta, potkia revanssisteja kauemmaksi ja pitää ihmisyydestä kiinni. 
Tuleepa liikuntoa.