Asunta Costa asui Vanhankaupungin toisella laidalla ja Nieddu jätti auton muurien ulkopuolelle, Satamaportin tuntumaan ja hän käveli Capratorenten kanssa muurien sisään ja kääntyivät heti sen myötä kulkevalle kadulle itään, merelle päin.
Etsitty talo oli nuorempi kuin kumpikaan naapurinsa, noin 400 vuotta sitten kahden vauraamman talon väliin työnnetty kapea rakennus, jonka takasivu oli kiinni kaupungin muurissa ja jossa hankalan kapea portaikko kiemurteli kuudenteen kerrokseen, missä oli kaksi ovea, toinen kadun puolelle, toinen muurille päin.
Capratorrente vilkaisi porrastasanteelta kapealle sisäpihalle, joka oli kenties kaksi metriä leveä, eikä varmaan kuutta metriä pidempi. Ikkunalaudalla oli hylätty linnunpesä.
Nieddu katsoi kysyvästi päällikköään, ”kumpi?”
Capratorrente kohautti hartioitaan, ”sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.”
”Sitten otetaan pihan puoli ensin”, Nieddu sanoi ja löi nyrkkinsä oveen, kolme kertaa. Capratorrente mietti, miksi aina kolmasti, ei kahdesti eikä neljästi, vaan kolmasti.
Nieddu ehti nostaa kätensä uudelleen, kun oven takaa kuului rapinaa ja hieman särkynyt naisääni sanoi, ”kuka siellä?”
Ylikomisarion vilkaisu sai Nieddun vastaamaan, ”poliisi, avatkaa ovi!”
Poliisit kuulivat ensin kun jotakin raahattiin oven takana, pienen valituksen, teräksen kiljaisun terästä vasten ja sitten lukon rattaan rapsahtuksen.
Sirorakenteinen, pieni nainen, kuluneessa sinisessä leningissä katsoi miehiä kapeasta käytävästä, jonka käytännössä tukki suuri nojatuoli, joka arvatenkin oli ollut ovea vasten. Nainen oli polvillaan tuolin päällä ja nousi siitä sen taakse seisomaan.
Capratorrente haistoi tunkkaisen ilman päältä huonossa rasvassa paistetun sardellin, kalan jo hieman pilaantuneen löyhkän ja naisen tuoksun, jossa oli sairauden kirpeyttä. Myötätunto sipaisi Ottoa.
”Oletteko Asunta Costa?” Ylikomisario kysyi, lempeästi, kuin puhuisi lapselle.
”O-olen,” nainen vastasi,epävarmasti.
”Meillä olisi hieman kysyttävää, saisimmeko tulla sisälle?” Odottamatta vastausta Capratorrente tarttui eteistä tukkivaan tuoliin ja nainen, enempiä kieltämättä tai myöntämättä, nousi siitä ja perääntyi käytävään. Vasta kun poliisit olivat eteisessä, nainen havahtui ja sanoi, ”tulkaa sisään!”
Capratorrente kantoi tuolia edellään ja nainen perääntyi keittiöön.
Keittiö näytti murheelliselta, nuhruiselta tavalla, jossa näkyi että hetkittäin sitä yritettiin pitää siistinä, mutta silti oli vain päivänä päässä hetkestä, se päivä ei ehkä olisi tänään, eikä huomenna, mutta silti vain päivän päässä siitä, kun saasta ja kaaos saisivat lopullisen otteen. Alkovin puoliksi avoimen verhon takaa näkyi rautasänky, jossa lakanat kenties saattoivat muistaa paikoin oikean, alppien valkoisen värinsä, mutta joiden sävy kuitenkin viittasi jo lyijyn harmaaseen syystaivaaseen.
Naisen katse kiersi poliiseja, välillä se hapuili katsekontaktia, mutta eksyi samantien ohitse, jalkoihin, ikkunaan, jonnekin.
”Neiti Costa, me olemme kuulleet että vuokraatte huonetta,” Capratorrenten aloitus oli lempeä, kuin hän olisi etsinyt asuntoa opiskelijasukulaiselleen.
”Niin, no… en minä sellaista… niin kuin oikeastaan…” Asunta Costan ääni vaelsi katseen tavoin ja haipui tavalla, joka antoi vaikutelman puhujan poistumisesta.
”No niin minä ajattelinkin, ”aloitti Capratorrente, ”ja sanoin sitä komisario Nieddullekin tänne tullessa, ettei neiti Costa varmaan oikeastaan vuokraa huonetta satunnaisille vieraille, Enkö sanonutkin, komisario Nieddu!”
”Kyllä herra ylikomisario! Niin juuri ylikomisario sanoi, neiti Costa!” Nieddu tuki esimiestään, samalla kun kurkisti makuuhuoneen ovesta.
Asuntan katse kiersi pientä keittiötä.
”Niin että miten se asia oikein on? Vuokraatteko huonetta vieraille?”
”En, en oikeastaan. En vieraille. Joskus, niin, joskus, joku tuttava tarvitsee huoneen yöksi, joskus…” ja lauseen loppu hiipui ilmaan.
”Niin kuin kenelle?”
Asuntan katse vilkuili keittiön perällä olevan oven suuntaan ja kiersi sitten hetkeksi Capratorrenten kasvojen kautta seinille, ”Joskus, niin joskus on tuttavilla tarve asunnolle, ihan vain yöksi tai kahdeksi, tai niin kuin, vain yöksi”, Asunta kertoi ja Capratorrente aisti tämän puhuvan totta, ainakin jollain tavoin.
”Onko teillä, neiti Costa, ollut noin viikko sitten miesvieras?” Kysymys sai Asuntan hieman vaivautumaan, eikä vastausta tullut heti.
”Viikko sitten, niin kuin noin?” Asunta siristi silmiään, ”tänään on tiistai, ja viikko sitten oli tiistai.”
Niin, tiistai tai keskiviikkona?” Capratorrente lavensi kysymystään.
”Minä olin silloin” ja taas puhe vaimeni, ennen kuin jatkui selkeämmin ja kuuluvana, ”olin ollut hieman sairas viikonloppuna, eikä täällä käynyt ketään.”
”Teidän kannattaisi käydä lääkärissä,” Capratorrente sanoi hyväntahtoiseen sävyyn ja yritti katsekontaktia Asuntan vaeltevien silmien kanssa.
”Voi, ei tämä mitään ole, elämä vain on tämmöistä,” Asunta väisti.
”Entä sitten loppuviikosta? Kävikö kukaan?”
”Loppuviikosta, niin kuin viimeviikolla, loppuviikosta viimeviikolla?” Asunta muisteli, ”Fideric Buenera, hän käy torstaisin. Hyvä mies, hän on kalastaja ja tuo usein minulle kalan tai kaksi. Joskus useamminkin, mutta ainakin torstaisin hän tuo minulle kalan!” Capratorrente huomasi että kalan muisto oli neiti Costalle tärkeä ja hän piti oikeasti Fideric Buonanerasta. Se kummasti koski ylikomisarioon ja hän tunsi myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan.
”Kävikö muita?”
”Niin, torstaina, niin kuin viime viikolla, kävi tietysti Anna,” ja ääni hiipui taas nimeen, ennen kuin lähti taas, kuin asia olisi täysin eri, ” ja hänen ystävänsä Porto Floresista, Enrico ja…” Ja ääni vaikeni ennen seuraavaa nimeä.
”Muistatteko toisen miehen nimeä?”
”Se oli, se oli niin kuin…Aurelio! Se oli Aurelio”
”Minkä näköisiä he olivat?”
Asuntan katse jäi harhailemaan hetkeksi, ennen kuin sanat tulivat “Enrico, se Enrico oli pitkä,” ja sitten hän vilkaisi Capratorrentea, hieman hymyillen, “ei niin pitkä kuin te, mutta hän oli kuitenkin tavallista pidempi.” Sitten hän jäi katsomaan Capratorrentea, kuin tällä olisi jotakin hassua päässään.
“Entä se toinen?”
“Minä en nyt oikein…” Ja ajatus karkasi Asuntalta jonnekin kaummas.
Capratorrente odotti aikansa ja kysyi sitten, kuin aikoisi yllättää Asuntan perusteellisesti, “Mistä olette kotoisin, neiti Costa?”
Asunta säpsähti, kuin olisi yllätetty pahanteosta, mutta vastaus tuli myös nopeasti, “Minä synnyin Massawassa, mutta isäni, hän oli bragalonese, äitini oli etelästä, Reggio Calabriasta!” Asunta sanoi, kuin olisi saanut hyviä uutisia.
Ylikomisario jäi miettimään Eritreaa ja niitä kymmeniä tuhansia italialaisia jotka jäivät sinne loukkuun sodan vuoksi.
“Kuinka kauan olette ollut Bragalonessa?”
“Tulimme tänne kun isä halusi minut täällä kouluun, -39. Silloin me tulimme…” ja taas ääni katosi lauseen loppuun.
“Ette ollut kovin vanha silloin?”
“Minä olin silloin kuusivuotias, olin kuusi vuotias kun me tulimme…” ja hetken hiljaisuuden jälkeen jatkoi, kuin olisi herännyt siihen, ettei enää ollut kuuden, “täytin täällä seitsemän, täällä, tässä,” ja kurotti taputtamaan pöytää.
“Minkä näköinen se Aurelio, toinen torstaina täällä ollut mies oli ?”
“Sellainen tynnyri! Sellainen mies joka oli kuin tynnyri, jonka päällä on saviruukku. Päältä kalju ja hassut huulet, alahuuli sellainen törö, kuin kannun nokka. Edestä puuttui hammaskin!” Asuntan katse oli hetken aikaa kiinni Capratorrenten silmissä, hetken, jonka ajan hän näytti huvittuneelta, iloiselta, liki onnelliselta, mutta sitten ilo kuivui kasvoilta ja katse liukui nykien yli seinän.
”Mitä teidän isänne teki siellä Massawassa?”
”Hän oli konemestari!” Asunta onnistui lausumaan sen kuin olisi ilmoittanut isänsä olevan senaattori. ”Isä oli konemestari sellaisessa laivassa, kun veti toisia laivoja, sellaisessa kun auttoi toisia laivoja, sellaisessa vetolaivassa!”
”Hinaajassa?”
”Sellaisessa, hinaajaassa!” Asunta vahvisti, ”sellaisessa hinaajassa, isä oli töissä! Tärkeässä hinaajassa!”
”Missä isä on nyt on?” Ylikomisarion kysymys leikkasi ilon.
”Isän piti lähteä Kreikkaan kun Duce tahtoi sen sinne!”
”Jäikö isä sinne?”
”Jäi, kreikkalainen ampui isän siellä?
”Entä äiti, missä äiti on?”
”Äiti kuoli. Äiti vaan kuoli, kun sillä oli vikaa vatsassa. Mummu sanoi että äidillä oli rapu vastasssa ja se söi äidin sisältä.”
”Sinulla on mummu?”
”Ei ole enää. Sekin kuoli. Kaikki kuolee joskus, ja menee taivaaseen.”