Margarita oli yllättynyt ja häkeltynyt ylikomisarion…Oton tarjouksesta. Siitä oli aikaa, kun hänellä oli ollut työpaikka. Margarita hätisti pienen kärpäsen lambrusco-lasin reunalta. Hän vihasi niitä, kärpäsiä.
-”Mitä te tästä saatte?” hän kysyi ylikomisariolta suoraan.
-”Teidät myymään kalaa Solinasille. Te voisitte ajan kanssa auttaa minua pitämään tasapainoa ja kohtuullisuutta Bragalonessa.”
Margarita siemaisi lasin reunasta, enemmän saadakseen aikaa, kuin juodakseen
-”Pitäisikö minun…vakoilla?”
-”Pitäisitte minut ajantasalla ajan virtauksista.” sanoi Otto, “Ei enempää kuin haluatte, ei mitään vaarallista. Pitäisitte minut vain ajantasalla siitä, ettei mitään kohtuutonta tapahdu.”
Margarita hätisti kärpästä kauemmaksi.
-”Jos minä harkitsen asiaa?”
-”Harkitkaa. Jos suostutte, jättäkää minulle sana asemalle.”
Otto katsoi häntä silmiin, lämpimästi, puristi kättä ja käveli ulos.
Usein, kun hän sulki oven miehen perässä, hän muisti Spalaton kellarin pommituksen jälkeen.
Kamalinta ei ollut pimeys, ei laastipölyn ja veren tympeä löyhkä, ei kivet, tai kivien välistä valunut tahmea vana, jonka aavisti vereksi, vaan tietoisuus kärpäsistä pimeässä.
Hän tunsi kärpästen, raskaiden, suurten kärpästen laskeutuvan iholle, niitten kammottavan hiivinnän iholla, ja vaikka järki tiesi ettei ne painaneet juuri mitään, ne tuntuivat samalta kuin Sisar Annan sormet, jotka tökkivät häntä kylkeen, jos hän ei ollut tehnyt läksyjään, mutta samalla karvaisilta, kuin oudoilta hiiriltä.
Näkemättäkin hän tiesi kärpäset suuriksi, sinivihreiksi, joiden iholla kimalsi kuoleman viitta.
Hän ei nähnyt niitä, ainoastaan tunsi, ja kykenemättä arvioimaan, oliko hän ollut kellarissa tunnin vai viikon, ja vailla todellista kuvaa siitä, oliko kärpäsiä kaksi vai kuusi, hän oli alkanut kuvitella niille nimet. Ne kärpäset palasivat hänen mieleensä. Gianni, kävelemässä pienillä karvaisilla jaloillaan hänen niskassaan, muljahti ylös , kun apteekkari Carcopino piteli hänen niskaansa. Carlo, miten se laskeutui hänen hartialleen, raskaana kuin rautakorko, hyökkäsi muistoista, niin kuten silloin kun se rasvainen, stronzo, karabineeri Pesaron satamassa repi hänen paitansa. Tai Domenico kävelemässä hänen kädellään, kun kauppias Pedrupàulu piteli hänen kättään.
Kun Margarita Toniatti näki Oton varjon häipyvän oven alta, hän näpäytti käsivarttaan, tajuamatta itsekkään mitä teki ja hän muisti krahinan kun kiviä siirrettiin, siskonsa äänen huutavan häntä sortuneen käytävän takaa, ja ensimmäisen häikäisevän valonsäteen leikkaavan kellarin pimeyttä.
-”Pazzo ghioco!” sanoi Margarita ääneen, yllättäen itsensäkin. Niin isällä oli tapana sanoa, elämä on hullu peli, mutta se on vain pelattava.