Oli 1970-luvun lopun korea kevätpäivä, kun kävin soittamassa puhelinkopista, joka oli Haapaniemenkadun ja Hämeentien kulmassa. Pysähdyn katsomaan kelloa ja juuri kun sain sen takaisin liivin taskuun, kun siinä oli sellainen, jota olisi voinut ehkä nimittää herra henkilöksi, tai ainakin henkilöksi, joka pyysi minulta markkaa.
”Valitettavasti minulla ei tällä hetkellä ole varallisuutta tukea teitä pienelläkään summalla, itselläkin työssä tauko,” kerron avustuksen hakijalle.
”Anna ny vaan, kyllä sulla rahaa on!”
”Ei ole. Kaupunki organisoi juuri uudelleen työtehtäviä ja meidän ryhmälle ei jäänyt tehtäviä!” Kertoessani alan kävellä suojatielle.
”Mitä duunia sä sit teit?”
”Olin metsätöissä,” valistan pyytäjää.
”Vittu, työttömät metsätyömiehet ei kävele Hämeentiellä liivipuvussa!”
”No tämä metsätyömies kävelee,” kerron, kun tullaan Hämeentien länsipuolelle.
”Joku herra sä kuitenkin oot, on sulla rahaa! Pistä nyt edes pari markkaa!”
”Minulla ei ole varaa antaa vieraille. Mitä työtä olette tehnyt?” Ja kysyessäni lähden kohden pohjoista.
”Mä olen ollut maalari, mutta nyt ei ole hommia, joten kyllä sä voisit pistää mulle markkan!”
”Mutta kun minullakaan ei ole sitä rahaa nyt,” kerron samalla, kun lähdetään Ässärinnettä ylös.
”Mä olin linnassakin, kaks kertaa, ”aloittaa haastaja ansioluettelonsa, ”mä vedin turpaan yhtä mestaria Porissa, sen vuoksi mä jouduin lähtemään sieltä, kun ei siellä enää kukaan palkkaa mua!”
”Se on kyllä varsin kiusallista kun joutuu työn vuoksi muuttamaan”, kerron myötätuntoisesti kun lähdemme Alli Tryggin puiston läpi, joka silloin vielä oli Ässäpuistikko.
”Sitten mä istuin Hämeenlinnassa ryöstöstä ja pahoinpitelystä,” ja koska hänellä oli näin hyvä ansioluettelo, nousi vaatimuskin, ”mä nyt tartten ainakin vitosen!”
”Mutta jos ei ole sitä rahaa, niin en voi sitä sulle antaa,” kerron, kun nousemme puiston pohjoislaitaa, Kaikukujaa, kohden Pengerkadun nurkkaa.
”Jos sä et pistä mulle kymppiä, mä pistän sua turpaan!” Ilmoittaa nyt mies korotetun tarjouksen, ja minä otan muutaman askelen, Pengerkatu viiden A-portaan eteen.
”Voinemme toimia niin, että odotatte minua ystävällisesti tässä ja mä haen sisältä jotakin, kun itsellänikään ei todellakaan ole nyt antaa sulle mitään?” Mies katsoo minua epäluuloisena, mutta nyökkää, joten minä käännyn ja avaan alaoven.
Muutaman portaan päästä käännyn vasemmalle, jossa on eräänlainen käytävämäinen eteishalli ja sen päässä luukku, josta katselee minua vakavailmeinen virkamies.
”Päivää,” sanoo virkamies, vakavasti, työnnettyään sivuun lasin edestään, ”mitä asiaa olisi?”
”Hyvää päivää, herra konstaapeli,” aloitan, tuoden esiin hänen asemansa yhteisön palvelijana. ”Olisiko mahdollista, että teiltä liikenisi muutama rivakka virkamies nostamaan asianmukaisiin säilytystiloihin yksi normaalikokoinen ryöstäjä, joka odottaa toimenpidettä tämän rakennuksen Pengerkadun puoleisella sivustalla?”
”Kuka odottaa mitä?” Kysyy kyseinen virkamies selvästi hämmentyneenä.
”Ryöstäjä odottaa… no itseasiassa oletan hänen odottavan jonkinlaista käteissuoritusta, mutta minulla ei vallitsevissa olosuhteissa ole suurtakaan motivaatiota, joten pyysin häntä odottamaan tuossa rakennuksen edessä, kun minä haen hänelle jotakin,” valistan tiskin takana istuvaa kansan palvelijaa, jonka ilme kertoo hänen ymmärtäneen ilmeisen merkittävän osan kertomuksestani, mutta pitävän lisäselvitystä, jos ei nyt välttämättömänä, mutta tarpeellisena.
”Niin, vaikka suvussani on useita alanne ammattilaisia, en ole täysin varma ammattitermistöstänne, mutta oletan, että henkilöä, joka väkivallalla tai sillä uhkaamalla vaatii käteissuoritusta, tahi minulla olevaa tai haltuuni uskottua omaisuutta, voinemme kaikki kutsua ryöstäjäksi?” Kerron oman näkemykseni ajankohtaisesta semanttisesta kysymyksestä.
”No joo, kyllä se ryöstäjä on.. ja hän odottaa rakennuksen edessä?
”Niin, valistin häntä valitettavasta taloudellisesta tilanteestani, ja siinä rupatellessa kävelimme tähän Pengerkadulle ja pyysin häntä odottamaan, kun haen hänelle jotakin sisältä”.
”Ja hän jäi odottamaan?”
”Minä pyysin hyvin kohteliaasti!”
”No voi jumalauta…” poliisi naurahtaa hieman, nousee tuoliltaan sivuovelle, ja hihkaisee, ”Kari, Pentti, siellä on kuulemma ryöstäjä etuoven edessä, käyttekö nostamassa hänet sisäpuolelle!”
Kaksi siniseen virka-asuun pukeutunutta virkamiestä ilmestyy sivuovesta ja kerron vielä heille, ”sänkinen mies, ikää noin 40 tai paljon käytetty 30, farmarihousut, tumma pusero ja paita, jonka saattaa aavistaa lähtökohdiltaan vaaleaksi!” Miehet vilkaisevat olkani yli luukun takana oleva ja toinen heistä sanoo ”No käydään katsomassa.”
Minä vaihdan muutaman sanan luukun takana olevan virkamiehen kanssa ja selvitämme tunteeko hän niitä kollegoitaan, jotka ovat minun verisukulaisiani.
Kun hetken kuluttua saatetaan aulaan vapaan ammatin harjoittajaa kahden virkamiehen välissä, selitän hänelle ystävällisyyttäni; ”koska minulla nyt ei todellakaan ollut likvidejä varoja, järjestin teille kuitenkin väliaikaisen majoituksen.”
Lieko sitten porilaista tapakulttuuria, mies ei millään tavoin ilmaissut kiitollisuuttaan, tuijotti vain, kuten verbaali-ilmaisultaan rajoittunut ulkosynnyttimiä Lempäälän tienhaarassa. Luukun takana palveleva virkamies vielä kysyy, onko minulla vaateita sisään nostetulle miehelle, mutta vaikka ajatus on tietyllä tavalla viehättävä, en pysty kuvittelemaan, mitä sellaista miehellä olisi, mitä voisin vaatia.
Palaan takaisin kadulle ja lähden kävelemään kevätpäivästä nauttien kohden Juttutupaa, jonne on luvannut tulla toverini suorittamaan edellisviikon velkansa.
Vuosien mittaan olen usein kertonut tämän tarinan, kun tähdennän, että pienyrittäjänkin pitää tuntea tarkoin toimintaympäristönsä.