Minä olen elänyt kauemmin kuin isäni vanhemmat.
Äitini eli, jos oli eläekseen, kauemmin kuin omat vanhempansa, mutta silti niin, että äitini ja hänen vanhempansa ehtivät nähdä aikuisia lasten lapsia, oman tarinansa jatkuvan.
Minulla on kaveri, jonka isä kuoli, kun poika oli teini. Hän ei ollut vielä 25 täyttänyt, kun hänen koko isänsä suku oli kadonnut. Kuolema esitti haasteen.
Ja hän otti sen vastaan.
Nyt hänellä on kiire. Kaikki pitää tehdä, kaikki pitää suorittaa ja kaikki pitää jaksaa, ennen kuin kuolema ottaa hänet kiinni. Ja sitten toisaalta, mitä kannattaa saavuttaa, mitä uskaltaa rakastaa, jos on ottanut vastaan kuoleman haasteen?
Minä yritän sanoa hänelle “Istu ja katsele” mutta hän ei ehdi.
Timanttien arvo muodostuu niiden kimalluksesta, mutta pimeässä mikään ei kimalla.
Päivien kimalluksen arvo ei ole niitten ikuisuudessa, sen vuoksi ei kristittyjen lupauksella ole minulle mitään arvoa, vaan niitten harvinaisuudessa, kukaan muu ei voi kulkea tietäsi, kukaan muu ei voi kokea totuuttasi eikä kukaan muu voi elää elämääsi, sen vuoksi, minä on tie, totuus ja elämä, ja sen vuoksi kannattaa istua välistä, katsella ympärilleen ja katsella päivien kimallusta, haltioitua siitä, itsestään, siitä että on, ja loistaa ja säteillä, nyt.
Ei pidä kuunnella kuoleman haastetta, vaan hyväksyä se, että se, miten kaikki kerran päättyy, antaa näille päivillemme niitten todellisen, ainutlaatuisen arvon.