Tämä aaria tuli mieleeni nuoresta naisesta bussissa.
Sanoin hänelle että hän on oikeasti, niin kuin oli, pysäyttävän kaunis. Oli pakko pysähtyä ja vetää henkeä.
Gasellin silmät, täydellinen iho, amorin kaari viritettynä ampumaan julmasti ja täsmällisesti, joka olisi saattanut häpeään Henrikin miehet, joita muistamme Pyhän Cyprianuksen päivänä.
Ja minä sanoin hänelle.
-”Olette niin kaunis, että on pakko vetää henkeä, ettei pakahtuisi!”
Ja hän hymyili minulle.
Hän hymyili minulle.
Hymyili minulle.
Hymyili.
Kallisti päätään, paljasti hampaansa, joista ymmärsin, miten vähän ymmärsivät pyhien kirjojen kirjoittaja, ja puhui minulle, hiljaa. Ja hymyili, minulle.
-”Kiitos”
Ja sanoin hänelle.
-”Ja tämäkin vielä!”
Hän kaartui kuin paju tuuleen.
Jännitti amorin kaaren
Ja ampui naurullaan.
Kuin paju tuuleen.
Nauroi.
Nauroi minulle.
Hän nauroi minulle.
Ja hän nauroi minulle.
Ja hän nauroi kyyneleet silmiin, minulle.
Ja kaartui nauruun kuin paju tuuleen.
Minun oli vedettävä vielä henkeä.
Revittävä itseni liikkeelle.
Joskus vielä joku nosta perkeleistä tappaa minut.
En valita.