Kuka ei ole koskaan unohtunut tuijottamaan tuleen? Kuka ei muistaisi hyvällä hetkiä nuotion ääressä, tulen loimussa ja savun tuoksussa. Meillä on ollut liki miljoona vuotta aikaa tottua tuleen, sen lämpöön, kypsyvään ruokaan ja savun tuoksuun, mutta kaiken sen perässä, meillä on yhä jossakin tuolla, likellä apinaprosessoria, ajatus kotilieden lämmöstä, kauempaa kuin kotiliesi. 
Meidän esi-isämme rakensivat muutaman tuhat sukupolvea kotinsa tulen ympärille, nuotiopiiriin, ja tämä muutti myös meidän elämäämme. Kun meillä oli keskellämme lämmin tuli, me keräännyimme sen ympärille ja aloimme juuri keksityllä kielellä kertoa toisillemme ensin päivänkulusta, suunnitelmista huomisille, ja vähän vähältä yhä suurempia unelmia, selittää maailmaa toisillemme, silmästä silmään, yli valon ja valkean, sen valon, jonka piirin ulkopuolella oli näkymätön, pimeä ja tuntematon maailma, mutta me, perhe, ystävät, rakkaat, turvassa kaikelta siltä, mikä jää piirimme ulkopuolelle.
Tämän valkean ympärillä olimme tuhat kertaa kauemmin, kuin olemme kuulleet tarinoita mahtavasta Roomasta, Egyptin faaraoista tai Niniven puutarhoista. Yhteinen nuotio lämmitti meitä ennen kuin jää väistyi Saksan suurilta nummilta, kun Pohjanmeren aaltojen tilalla oli aro mammuteineen ja sen ympärille kerääntyivät miehet, jotka rakensivat Theban portit ja sen lämmössä lämmitti aterian Ceasarin kokki.
Ja lepattavien liekkien tanssittaessa varjoja, keksimme tarinamme, mistä tulemme, minne menemme, ja missä gini-pulloa pidetään. Tulisijan hehkussa kerroimme tarinat Prometheuksesta, joka varasti tulen jumalilta, ja sen varaan rakennettiin Rooma ja Vestan kultti, joka vartio pyhää tulta, ikuisen kaupungin yhtenäisyyden symbolia.
Tuleen uhrasimme uhrimme tarinoillemme, jumalille, joiden luokse yhteisen tulemme savu nousi.