Jos ja kun puhumme ihmisyydestä, me tunnistamme tietoisuuden ihmisenä olemisen edellytykseksi. Mutta onko vain ihminen tietoinen? Ja onko sillä merkitystä?
Ihmisen menestys lajina on ollut kulttuurin, oppimisen seurausta, ja siitä alkaen, kun emo ensimmäisen kerran opetti poikasensa avaamaan simpukan kiveen kolkuttamalla Länsi-Afrikan lämpimissä vesissä, on oppimisen ja kulttuurin luominen ollut vahvana mukana siinä, mitä sanomme ihmisyydeksi.
Kun uuden asian käyttöönotto biologisena prosessina kestää 100 000 tai 10 000 vuotta, opittu asia leviää salamana yhteisön sisällä, jos yhteisö on oppivainen.
Tämä taas johti siihen, että kieltä ja sen symbolijärjestelmää monipuolisesti käyttävä yhteisö oli elinkelpoisempi, sopeutuvampi ja kilpailukykyisempi kuin muut.
Tämä tarkoitti biologisen ja kulttuurillisen evoluution, geenin ja meemin, syvempää riippuvuutta toisistaan.
Kulttuurievoluutio ei kenties asettanut evoluutiolle suitsia suuhun, mutta kannukset kylkeen.
Hominidit erottuivat pongidae-lahkosta, eli ihmisapinoista joskus5 miljoonaa vuotta sitten geneettisten muutosten perusteella tehdyn arvion mukaan, samaan aikaan näyttää arkeologisten todisteiden mukaan siltä, että ero tuli joskus noin 15 miljoonaa vuotta sitten.
Ensimmäisiä esi-isiämme on Sivapithecus. Se on ollut melko säälittävä otus, hätinä 15 kiloinen, ilmeisesti mennyt pitkälti käsimaassa, eikä sillä ole ollut kunnon kulmahampaita. Hänen jälkeläisiään saattaa tänäkin päivänä nähdä Malmintorin laidoilla.
Mutta kiinnostavaa on juuri tuo kulmahampaiden pienuus. Simpansseilla, gorilloilla, paviaaneilla ja orangeilla on suuret kulmahampaat. Jos apinalla on suuret kulmahampaat, se ruoka, mitä voi syödä, on yksipuolisemaa, monet siemenet ja pähkinät, niitä kyllä voi syödä, mutta kun niitä ei voi pureskella kunnolla, niistä ei saa yhtä paljon ravinteita, joten ne ovat sellaista b-ruokaa, jota syödään jos ei muuta ole.
Ramapithecuksen Raikka sitä vastoin, hänellä ei ollut suuria kulmahampaita, jotan pastan, eli siis vehnät, elikä ryynien ja syöminen onnistui. Vaikka Sivapithecuksen Raikka on kulkenut paljolti käsimaassa, se on myös, ilmeisesti, mennyt myös puuhun kätevästi, mutta tutkijat pitävät tätä hampaita kuitenkin todisteena merkitsevästä seikasta.
Raikka on käyttänyt työkaluja. Tutkijat uskovat, että tämä laji on voinut syntyä, säilyä ja sopeutua, koska Raikalla oli kulmahampaan sijaan kovempi luu, suunnitelma ja työkalu, käsitys siitä, että tulevaisuudessa voi olla tilanne, jossa työkalu on tarpeen.
Yhtään fyysistä todistetta Raikan työkalun käytöstä ei ole, mutta tutkijoiden käsitys siitä siitä, että laji kykeni kompensoimaan pienet kulmahampaat työkalun käytöllä ja edelleen tätä on pidetty todisteena siitä, että laji kykeni arvioimaan todellisuutta tietoisena siitä, että tulevaisuus voi olla erilainen kuin tämä hetki, ja tulevaisuuteen voi varautua.
Koska asiat tuppaavat tapahtumaan tietyssä järjestyksessä, on todennäköistä, että kyky työkalujen valmistukseen, oppimiseen ja suunnitelmallisuuteen on ollut jo aikaisemmin, voidaan olettaa, että Raikalla on ollut edeltäjä, joka on tämän oppimisenkulttuurin keksinyt ja evoluutio olisi reagoinut kulttuurievoluutioon, meemi olisi luonut geenimuunnoksen.
Samat jäljet me voimme huomata muissakin lajeissa, mutta muutospaine ei, ainakaan vielä, ole vienyt näitä lajeja yli seuraavan kynnyksen. Kuitenkin kun saukko kuljettaa mukanaan suosikkikiveään simpukan avaamiseen, orangi taittaa tietynlaisen oksan juurien kaiveluun, tai varis valikoi oikean tikun kolon kaiveluun, he ovat jäljillä.
Kurkkikaapa olkanne yli, ketkä kulkevat saatossanne.