Puhe ei kerro onko se totta.
Se miten tulkitsemme viestin totuusarvon, on kiinni aikaisemmista tapahtumista, omasta persoonallisuudestamme, mutta myös niistä sanattomista viesteistä joita saamme puheen ohessa. Tarkkailemme puhujan eleitä, ilmeitä, olemusta. Varsinkin ns. mikroilmeitä on vaikea jäljitellä tietoisesti, sanotaan että vain noin 5% ihmisistä osaa näytellä edes osaa niistä ja vain 0,5% kaikkia.
By Greyson Orlando - Own work, Public Domain, Link
Nämä mikroilmeet, jotka ilmentävät perustunteita inho, viha, pelko, suru, onnellisuus ja hämmästyneisyys, syntyvät paineesta, yleensä juuri silloin, kun yritämme salata todelliset tunteemme ja juuri se yritys laukaisee alta puolensekunnin väläyksen, joka paljastaa todelliset tunteemme. Näiden perustunteiden lisäksi suurella osalta ihmisiä löytyy myös mikroilmeet huvittuneisuuden, halveksunnan, häpeän, ahdistukset, syyllisyyden, ylpeyden, tyytyväisyyden sekä helpotuksen tunteille.
Nämä perustunteet liittyvät juuri meidän sosiaaliseen toimintaamme ja ne myös viittaavat siihen, että puhuttu kieli on syntynyt eleiden ja viittausten sivusta.
Kieli antaa meille välineet paljon tehokkaampaan viestintään kuin eleet, tätä mitä nyt luet, ei voisi kertoa eleillä, hajuilla tai silmäniskulla. Mutta sen toisena puolena kieli luo maailman, jolla ei tarvitse olla sidettä tähän todellisuuteen, se kertoo tarinan ja antaa mahdollisuuden ammattikunnalle, joka valehtelee elääkseen, kirjoittajille.
Mutta me olemme yhteisöllinen laji ja sen vuoksi meidän on voitava sitoutua toisiimme, ja siksi meidän ei välttämättä tarvitse puhua totta, mutta meidän on voitava silti luottaa, ettei toinen valehtele mittaansa enempää.
Ja siksi yhä ja edelleen, meidän on kielen rinnalla luotettava toisen eleisiin, katseeseen ja vahvistettava sidettämme toisiimme yhteisillä merkeillä, juhlamenoilla, seremonioilla, solmioilla ja salaisilla kädenpuristuksilla. Ja arvatkaapa mitä?
Ne ovat tulossa vielä tärkeimmiksi kuin ovat olleet. Ja mitä se sitten tarkoittaa?