Oletan sen kertovan hyvin paljon rouva Pintuksesta, että hänen ompelukoneensa ei ole liikkeen perällä, takahuoneessa tai jossakin muualla näkymättömissä. Rouva Pintuksen ompelukone on heti näyteikkunan takana. En tiedä mitä muuta asiaa siihen osaan kaupunkia olisi, kuin käydä ompelijattarella. Rouva Pintus on erittäin hyvä ammatissaan, hän tietää miten rintavan naisen jakku on tehtävä. Yleensä hän tietää minun tulevan etukäteen, mutta siitä huolimatta, jo siinä vaiheessa kun käännyn linnan aukiolle, minulla on velvollisuuden tunne. En ole vain menossa ompelijattarelle, vaan olen suorittamassa erityistä tehtävää, jota valvotaan huolellisesti.
En tiedä miten rouva Pintus sen tekee, mutta vaikka hän on yhtäältä äärimmäisen huolellisesti pukeutunut, enkä keksi mitään huomautettavaa hänen tarkkaan asetellusta kampauksestaan, ja hänen mahdollinen ehostuksensa on niin viitteenomainen, etten pysty sanomaan, käyttääkö hän meikkiä, vai onko vain aika hänelle armollinen.Kaikesta siitä huolitellusta ulkonäöstä huolimatta, rouva Pintus onnistuu näyttämään jotenkin hompsuiselta. Se tuntuu jotenkin hänen todelliselta luonnoltaan.
Yritin olla katsomatta ikkunaa, jonka takana on rouva Pintuksen ompelukone, ja saatte uskoa, että tunsin itseni jossakin määrin hölmöksi, kun pääsin sisään, karistelin lunta jaloistani ja rouva Pintus ei ollutkaan paikallaan ikkunan vieressä.
”Rouva Pintus!” Huhuilin perälle päin, mutta kuulin vain jonkin kolahduksen, ja kutsuin uudelleen, ”Rouva Pintus!” ”Minä… tulen!” Huudahdus kuului jostakin kauempaa ja hetken päästä verho, jonka takana varmaan olivat portaat asuntoon, heilahti, ja hän oli siinä, ”Niin, rouva Bardem!” Ompelijatar aloitti niin kuin aina. Hänen tavassaan sanoa sukunimet on jotakin henkilökohtaista, ikään kuin ne olisi alleviivattu tuhruisella tupakkakaupan kynällä. Olisin oikeastaan toivonut, että hän olisi käyttänyt etunimeäni, mutta ei. Tänään hän näytti väsyneeltä. Valkoinen suortuva oli paennut nutturalta ja nojasi tummaan kulmakarvaan.
”Hyvää päivää rouva Pintus!”
”Päivää, rouva Bardem… te tulitte… takin vuoksi?”
”Niin, sen kevättakin!”
”Rouva käy sitten peremmälle, niin katsotaan mitat,” rouva Pintus viittasi myymälän perälle, ”Voitte laittaa päällysvaatteet siihen seinustalle, niin minä otan mitat.”
”Minä luulen että mittani ovat samat kuin silloin ennen joulua!” Minä yritin sanoa hänelle, mutta hän katsoi minua yli lasien, kuin olisin kertonut Jeesus-lapsen tulleen mieheni vastaanotolle rokotukseen.
”Jos nyt me vain otettaisiin ne mitat, niin kuin aina, kun tulette ompelijattarelle.”
Rouva Pintuksen eleessä oli jotakin röyhkeää, kun hän kietaisi mittanauhan ympärilleni, ”Kolme senttiä enemmän kuin viimeksi!” Se tuli napakasti, kuin rouva aikoisi sanoa enemmänkin niistä senteistä, sitten hän pudotti mittanauhan rintani alle, ”Tiedättekö, no ette te tiedä, Maria di Negrin? Maria eli San Michelessä ennen sotaa. Upea nainen. Te muistutatte Maria di Negriä!”
”Alempi rinnanympärys on millilleen, ”sanoi rouva Pintus, ”Ei muuttunut milliäkään. Maria di Negri, rauha hänen sielulleen, meni niin kuin muutkin San Michelessä. Hän oli sellainen komea, rintava nainen, niin kuin tekin rouva Bardem.”
En voinut olla katsomatta peiliin, ja huomasin nopean pirskahduksen itsetyytyväisyyttä suupielessä.
”Di Negri, omaa sukua Bue, meni naimisiin di Negrin kanssa, jolla oli autokorjaamo San Michelen takana, kun oli juuri täyttänyt seitsemäntoista, heti kun Dino palasi sodasta Itävaltaa vastaan,” kertoi rouva Pintus ja otti palleamittaa samalla. ”Olisi tuota 8 milliä lisää? No ei nyt ihan senttiä, mutta kuitenkin”.
Katsoin itseäni peilistä. Minähän olen koko talven yrittänyt syödä varoen, vaikka joskus sitä kuitenkin tulee syödyksi enemmän kuin pitäisi.
Minä katsoin peilin kautta rouva Pintusta, joka katseli asiakaskorttiani samalla kun asetti mittanauhaa vyötärölleni. Talvi oli ollut raskas rouva Pintukselle, hän näytti väsyneeltä, kuin aika olisi juoksemassa häntä kiinni.
”Maria Bue oli kaunis morsian, niin kaunis…” rouva Pintus sanoi itsekseen, ottaessaan mittojani, ennen kuin kääntyi taas puoleeni.
”Vyötärönne on edelleen solakka, vaikka…” ja rouva Pintus asetti mittanauhaa kohdalleen, ”…vaikka sitä nyt onkin vähän enemmän kuin ennen joulua, mutta ei pari senttiä nyt mitään ole aikuisella naisella.”
Rouva Pintus merkkasi mittojani asiakaskorttiin nuhruisin, suurin numeroin. Hänen käsialansa ei ollut kovin kaunis, mutta numerot olivat selkeät. Kynä olisi tarvinnut teroittamista ja rouva Pintus vilkaisi kynää välillä sen näköisenä, niin kuin pelkän mulkaisun olisi pitänyt riittää tuomaan kynään lisää terää.
“Maria sai tyttöjä, kuten tekin, kuten tekin, mutta neljä enemmän, kuusi kaikkiaan,” Rouva Pintus selitti samalla kun pisti mittanauhaa ympärilleni. “Kas, no!” hän sanoi tuijottaessaan mittaa sormissaan.
“Niin mitä?”
“Vatsanne on hieman pyöristynyt,“ hän sanoi, ja vilkaisi taas lasiensa yli, ja aloitti taas tästä Maria di Negristä, jota en ollut koskaan tuntenut. “Marian esikoinen, Giudecca, oli kahdeksantoistavuotias, kun meni naimisiin Paolo Sannan kanssa, ehkä tiedätte, on nyt töissä uuden sataman konttorilla?”
“Ehkä tiedän, sellainen hieman Frank Sinatran näköinen mies, mutta vantterampi” Nyt kun tuli tuttu nimi, alkoi rouva Pintuksen tarina vaikuttaa hieman mielenkiintoisemmalta.
“Juuri hän!” Rouva vaikutti suorastaan riemastuneelta, kun merkitsi mittani korttiin. Itseäni se ei riemastuttanut laisinkaan niin paljoa.
“Siitäkin on nyt jo aikaa, mitä se on… 20 vuotta. Jos olisi saanut elää, olisi sitten Geseppi di Negrikin jo 19-vuotias,“ Rouva Pintus sanoi kiertäessään mittanauhaa lanteilleni.”
“Kuka Geseppi sitten on?”
“Hän oli Marian ja Paolon nuorimmainen,“ vastaus tuli, kuin rouva Pintus olisi paheksunut tietämättömyyttäni.
“Luulin että sanoitte että heillä oli vain tyttöjä?”
“No niinpä olikin,“ tuli rouva Pintukselta, samalla kun hän asetteli mittaa uudelleen.“ Maria di Negrin takki oli pikkuisen liian pieni, ei paljoa, niin vähän, ettei se olisi montaa naista vaivannut, mutta Maria oli, kuten minun asiakkaani kaikki, hyvin tarkka vaatteistaan, ja hän tuli kysymään, voisiko takkia suurentaa esikoisen häihin.” Rouva Pintus nosti mittaa silmiensä eteen ja vilkaisi minua taas lasien yli, ja vilautti sitten lukemaa minulle.
“Yhdentoista vuoden jälkeen Maria di Negri odotti lasta. Geseppi syntyi neljä kuukautta ennen sisarenpoikaansa.”
Minä katsoin asiakaskorttia pöydällä, ja sitten peiliä seinällä, ja ajattelin hotelli Principe di Obrigadoa, Frank Corbua, kuoleman enkeliä, joka heinäkuun 2. päivä 1943 aamulla kello 6.00, tappoi seitsenvuotiaan Geseppi di Negrin ja 4000 muuta ihmistä San Michelessä, Bragalonen kaupungissa.