Avainsana: Bragalonen naiset

Bragalonen valokuvaaja: Bragalonen pitsiä.

Pienen säätämisen jälkeen Agatha asetti kameran parvekkeen kaiteelle, tähtäsi aukion keskellä olevan pienen rakennuksen katolla olevaa haukkapatsasta ja painoi nappia. Ensimmäisen kuvan jälkeen Agatha sääti kameransa uudelleen, kuvasi patsaan uudelleen ja vielä kahdesti. Kömmittyään jaloilleen, Agatha astui sisälle asuntoon ja nojasi oven karmiin ja otti sarjan kuvia, nyt pystyyn.

Kuuden patsaasta otetun kuvan jälkeen hän suuntasi kameran piazzan toisen laidan aatelistaloihin, ja otti kuvan toisensa jälkeen, kunnes huomasi että filmi oli loppunut.

Herra Pisano oli katsonut kuvaamista hiljaa, ja näytti surulliselta, kun Lady Agatha kääntyi häntä kohden.

”Te rakastatte valokuvausta, jalosukuisuus.”

Herra Pisanon toteamuksessa oli jotakin pohjattoman surumielistä, jotakin, joka kosketti Lady Agathaa epämääräisellä, liki tungettavalla, mutta silti herkällä tavalla.

”Minä… Minä haluan nähdä asiat.”

”Te rakastatte valokuvausta.”

Lady Agathan oli pakko olla vain hiljaa. Hän tunsi pienen puristuksen rinnassaan, hellan, ja kuin silmät olisivat saaneet pisaran kastetta. ”Niin, minä taidan rakastaa valokuvaus ”sitten Lady Agatha katsoi kimmeltävin silmin herra Pisanoa, ”eikö se oli hieman säälitystä.”

Herra Pisano hymyili surun väistymättä silmistä.”

”Ei.. Se on suurenmoista. Minä kadehdin teitä, jalosukuisuus.”

He kulkivat hiljaisuudessa alakertaan, siellä Agatha sanoi, ”Minä lähetän teille kuvan, se vaakuna minun serkulle, ne tehdään kuvat sitten liinaan. Ja lasku hotellissa?”

”Tämä sopii, jalosukuisuus.”

Kun Lady Agatha tuli ulos pienestä pitsikaupasta, hänellä oli outo tunne. Kevyt, mutta silti kuin olisi huolestunut.

Neljäs todistaja: Anna di Trapani

Vaikka Anna di Trapani oli katsonut lumisadetta, hän ei ollut poistunut talosta pariin päivään, ja nyt, neljäntenä päivänä, hän vasta näki miten hirvittävästi lunta oli. Häntä alkoi epäilyttää, mutta sitten kun hän pääsi aukiolta kadulle, hän huomasi, että oikeastaan siellä oli aika hyvä kävellä. Kylmää ja liukasta, mutta siltikin aika miellyttävää juuri nyt.

Kevyt tuuli ajoi harvaa lumisadetta yli kaupungin ja kääntyessään Via Montebrazzinille, Anna di Trapani tunsi viileän kosketuksen reisissään ja se palautti hänen mieleensä viimeöisen kuuman unen.
Uni sai hänet katsomaan vastaan tulevia miehiä. Useimmat miehet olivat parrattomia, Ensimmäinen parrakas mies oli vanha ukko, joka harjasi lunta Montebrazzilla olevan leipomon edestä. 

Sitten hän näki kadun toisella puolella miehen,, jolla oli musta kokoparta. Mies näytti olevan jotenkin poissa, ja samalla hän näytti tutulta. Hän näytti olevan jotenkin epävarma, ja varmasti kylmissään, sillä hänellä oli vain ohut päällystakki, joka sopisi lenseään kesäiltaan, ja kädet oli tungettu syvälle taskuihin. 
Mies ei ollut niin iso kuin se mies hänen unessaan, eikä intensiivinen. Pikemminkin tämä mies vaikutti jotenkin poissaolevalta ja levottomalta.
Annan muisti unen miehen. Parran, ja suuret voimakkaat kädet, jotka olivat lyöneet Claudio-serkkua, iskeneet vasarana Claudion kasvoihin, murskaten omahyväisyyden, yhä uudelleen, kuin höyryveturin kanki, vakaasti, uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen, kunnes serkun mielevä hymy oli survottu veriseksi sotkuksi Uccidentalin oikeustalon lumiseen seinään.
Anna tunsi unen ajattelemisen lämmittävän häntä kun tuuli ripotteli pieniä lumikiteitä hänen helmoilleen, puhalsi jäätä hänen poskilleen ja sai hänet räpyttelemään ripsiin tulleita pieniä hiutaleita. 
Mies kadun toisella puolen oli jotenkin niin samanlainen kuin unessa, mutta silti toisenlainen. Mies katseli katua pitkin,  jonnekin hänen taakse, kääntyi sitten ylittämään katua ja silloin Annassa syntyi aavistus.

Se aavistus tiputti hänet takaisin viimeöiseen uneen, ja unen mieheen. Se mies oli niin voimakas, niin intohimoinen, niin suoraviivainen, ja pystyi pelkin nyrkein murskaamaan Claudio di Trapanin pään. Ja ne samat, veriset kädet olivat nostaneet hänet ylös, pidelleet häntä ilmassa, kourineet ja koskettaneet. 

Mies kadulla oli niin toisenlainen. Parrakas, laihempi, ei laisinkaan se itsevarma roisto, joka oli ollut Porta Magdalla viime kesänä, mutta silti, Anna alkoi olla varma.  Tämä mies oli Pedru Puddu. 

Alessandro-setä vei hänet syömään, kun hän poikkesi Uccidentalissa. Porta Magdan ravintolan ruoka ei ole ehkä parasta, mutta sen näköala oli paras kaupungin ravintoloista, ja silloin autereisten kukkuloiden ja viinitarhojen yli saattoi aavistaa meren olevan niiden takana, vaikka se ei aivan näkynyt.

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli. Lue lisää ”Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan”

Tupakkakaupan rouva, rouva Pellegrino

Rouva Pellegrino oli asettautunut tiskin taakse, ja nojasi siihen, kuin tapanaan oli, kun miehet astuivat sisälle, ensin iältään keskimmäinen, sitten vanhin ja viimeisenä nuorin.

Rouva Pellegrino

“Herra Trabisi, mukava nähdä teitä!” Rouva Pellegrino tervehti varhaisessa keski-iässä olevaa miestä, jonka silmät eivät tahtoneet pysyä hetkeäkään paikallaan.
“Nimeni on Brabisi,“ mies sanoi, mutta hiljaa, kuin alistuneena.
“Niinhän minä sanoi, herra Brabini!” Rouva Pellegrino vastasi kevyesti, mutta ei voinut olla ajattelematta, mitä vikaa näiden miesten korvissa oli. “Te otatte varmaan Africaa?” 
“Niin…” Mies sanoi, mutta odottamatta vastausta puodinpitäjä otti askeleen taakse ja kumartui syvään, poimiakseen askin halvinta tupakkaa vyötärön tasalta olevasta laatikosta kättään ojentamatta. Kumartuessaan rouva kuuli tuulen puhaltavan ja nousi nopeasti ylös, nähdäkseen kolmen miehen seisovan edessään autuaana hymyillen. 
Tupakkakauppias vastasi hymyllä ja antoi kysyvän katseen vaeltaa kasvoilta kasvoille, samalla kun hän otti rahat herra Brabisilta, “Entä te, herra Rondini, piippuun toscanalaista, kuten aina?”

“Niin, mitä sitä vaihtamaan…” sanoi herra Runkina ja piti tauon, jonka aikana rouva Pellegrino kääntyi sivuttain ja sai nuoren miehen leuan laskeutumaan, kun kauppiaan käsi ei noussut leukaa korkeammalle, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla vartalo kuitenkin venyi kenties neljännesmetrin tai enemmän, tavoittamaan piipputupakkapakkausta seinältä

“…vaikka ehkä minä joskus kokeilen,” jatkoi herra Runkina saadessaan tupakkatopan eteensä, ”jotakin, vaihtelun vuoksi.” Verkkaat sanat vierähtivät miehen huulilta, kun hän ojensi seteliä, ja pää kallistui enemmän kuin paksuniskaiselta vanhalta mieheltä odottaisi, kun kauppias kumartui ottamaan vaihtorahoja kassakoneen alta. 
“Siinä olkaa hyvä, herra Rudolfi”, rouva Pellegrino vastasi pistäessään rahoja tiskiin, ja vilkaisi herra Runkinan ohitse nuorukaista, joka juuri sai suunsa kiinni.  “Mutta herranen aika, oletko sinä se Ruscon vanhin…”
“Boscon..” yritti nuorimies väliin, ja toiset virnistävät sivulta.
“:..poika, Tonio…”
“Tomeu…” Tomeu Bosco yritti vielä.
“… ja sinusta on tullut aikamies!” Rouva Pellegrino näytti työntävän koko ylävartaloaan kymmenen senttiä tiskin ylitse, jotenkin oudolla tavalla liukumalla, samalla kun hän tiedusteli, “Mitähän sinä haluat?”
Tomeun leuka unohtui taas noin puoli vaaksaa alemmas, kuin mitä yleensä pidettiin soveliaana, ja kesti hetken, ennen kuin hän sai sanotuksi, “niin,“ mutta sana jäi hetkeksi kauhuissaan odottamaan tuntemattomia tovereitaan, “minä tulin vain katselemaan!” Samalla Tomeu tunsi punastuvansa niin, että huulet olivat varmaan kasvojen kalpein osa. 
“No koska vain!” Tupakkakauppias kuulutti iloisesti ja levitti kämmenensä ilmaan, pitäen kuitenkin kyynärpäät kiinni vartalossaan.  

Rouva Barberis saa vieraan 2.

Rouva Barberis otti muutaman askeleen taakse, ja viittasi lady Agathaa astumaan sisään, kuin antaakseen myös tilaa omille sanoilleen.

Lady Agatha loi emäntäänsä ystävällisen ja odottavan katseen astuessaan sisään keltaseinäiseen salonkiin, josta heti näki sen nimen, kiinalainen huone. Rouva Barberis astui peremmälle huoneeseen vieraansa rinnalla ja villatakkiaan nyppien jatkoi. ”Tiedättekö, lady Agatha, kun tulin tapaamaan teitä ja ylikomisariota hotellille, se oli vasta neljäs, tai oikeastaan viides kerta kun poistun talosta sodan jälkeen.
”Todellako?” Agathan ihmetys oli aitoa ja ystävällistä, kun hän samalla asettui istumaan omin avuin puuleikkauksin koristeltuun, josta näki sekä pieniruutuiselle ikkunalle ja huoneen kaikki ovet.
”Kyllä.” Rouva Barberiksen vastaus kuulosti huokaukselta. ”Negroni? Campari ja vermutti ovat olleet kaapissani iät ja ajat, mutta ginin toi vävyni syksyllä. Ja jäät ovat tuoreita!” Huomautus sai molemmat naiset hymyilemään.
Lady Agatha antoi emäntänsä valmistaa drinkit rauhassa, ja tarkkaili tilaa missä he istuivat. Huonetta hallitsi kultapronssilla maalatut seinät, ja katkesi mustaan puolipanelin. Vaikka valoa oli vähän, se heijastui seinistä ja loi koko huoneeseen jonkinlaisen unenomaisen hohteen. Vihreä matto ja huonekalujen paksu punainen sametti loivat kontrastia huoneen hehkuun. Agatha tunsi mielihyvää ymmärtäessään, että jopa drinkki vaikutti huoneeseen, tähän tilaan suunnitellulta, kun sen tulen hehkuinen punainen välkkyi kristallissa.
”Miksi ette ole poistunut?” Lady Agatha kysyi ottaessaan lasin pieneltä hopea tarjottimelta.
”Niin, ” rouva Barberis aloitti taas villatakkiaan nyppien, ”niin, tiedättekö kuka oli minun mieheni?”

”Teidän miehenne oli tuomari Barberis, ”ja lady Agatha onnistui olemaan samaan aikaan neutraali, mutta silti ystävällinen.

”Niin. Tuomari Barberis…” Rouva Barberis sai sen kuulostamaan tunnustukselta, sitten hän katsoi lady Agathaa, kuin kissa, joka näkee jotakin ällistyttävää. ”Minun mieheni oli paha mies. Hän oli fasistituomari. Hän vapautti puolueen jäseniä syytteistä, eikä suinkaan sen vuoksi, että häntä olisi painostettu, vaan koska hän halusi vapauttaa niitä paskiaisia jotka hakkasivat, kiusasivat ja tappoivat oppositiota, runoilijoita, taiteilijoita, homoja, ammattiyhdistysmiehiä, ” rouva Barberis veti ensin syvään henkeä ja sitten kunnon siemaisun lasistaan, ennen kuin istuitui sohvalle lady Agathaa vastapäätä.
”Niin, ” ja nostaen lasia, kuin onnitellakseen lady Agatha sanoi, ”ja hän on ollut kuollut jo 13 vuotta!”
Rouva Barberis oli hämmästynyt. Mitä hän sitten olikaan odottanut lady Agathalta, niin ei tätä. Se ei ollut iloa. Se ei ollut pahanilkisyyttä. Se oli jotakin sarkasmin kaltaista hyväntahtoisuutta.
”Niin, hän on kuollut.” Rouva Barberis kuunteli omaa ääntään. Hän saattoi helpotukseen sanoa, ”niin, hän on kuollut. Partisaanit ampuvat hänet vuorilla, kun hän yritti saksalaisten kanssa pohjoiseen. Niin minulle kerrottiin. Jossakin Firenzen ja Bolognan välillä.” Siemaisu lasista, ja katse lady Agathan teräviin, mutta myötätuntoisiin silmiin, ”kun kuulin siitä, olin raivoissani. Ihan saatanan raivoissani.” ja siemaus lasista, ennen tunnustusta. ”Olisin hallunnut ampua hänet itse, ja kun kuulin siitä, kävin ampumassa hänen kuvaansa työhuoneessa!”

Huoneeseen jäi hiljaisuus, joka läikehti tulipunaisena kristallilaseista, kun kaksi leskirouvaa nautti juomiaan.
”Minun mieheni, ”ja lady Agatha nosti lasiaan, kuin nostaakseen maljan, ”Sir Gaius Cluskey of St.Cluskey, ei ollut paha mies. Ei sillä että hän olisi ollut erityisen hyväkään, mutta ei hän ollut paha mies.”

Lady Agatha loi kaipaavan katseen liki tyhjään lasiin, ja rouva Barberis ymmärsi viestin, ”taidamme tarvita toiset!” ja tuli hakemaan lady Agathan lasin.
”Minun mieheni ja poikani esimies, eversti Wallace… ” Lady Agatha hiljeni hetkeksi, ”Niin, en ole koskaan sanonut sitä ääneen. Mieheni ja William Wallace, poikani kummisetä olivat rakastavaisia. Luultavasti ensimmäisestä maailmansodasta siihen asti, kun poikani laskeutui hävittäjällään ja tukehtui vereensä.”

Pullo kilisi lasinreunaan kun rouva Barberis kaatoi vermutin lasiin.
”Te olette menettänyt lapsen.”
”Anthony. Anthony olisi nyt 37 vuotias.”
”Minun Achilleni. Hän on yläkerrassa. Sirpale päässä. Hän täyttää kesällä 30.”
Lady Agatha ottaessa uutta lasillista, naisten katseet kohtasivat ja kipeä myötätunto kouraisi kumpaakin.

Rouva Barberis saa vieraan

Lady Agatha kahlasi lumessa, päällään kertaalleen lyhennetty Sir Gaiuksen vanha viitta, joka silti harjasi askeleet hänen takaansa, kuin yrittäisi peittää kantajansa jäljet.

Lady olisi saattanut, joskus, jossakin elämässä, katsella nenänvarttaan taloa, jonka ovea kolkutti, mutta vuodet olivat pehmentäneet katsetta, jos kohta tuoneet lisää särmää nenän varteen. Talo ei varmasti ollut vanhempi kuin viisikymmentä vuotta, mutta selvästi laiminlyöty. Se näytti leveine räystäineen ja haalistuneen vihreän ja keltaisen sävyineen jotenkin itämaiselta.

 

Rouva Barberis odotti eteishallissaan yönsinisessä leningissä. Leningissä, jonka oli ostanut Firenzestä, toisessa elämässä, ennen sotaa, kun kreivi Cianon piti esitellä heidät Il Ducelle.  

Pitäisikö hänen vielä käydä katsomassa että Achillella on kaikki hyvin? Haisiko täällä? Hänen pitäisi viedä lady Agatha ylös, se olisi välttämätöntä. Voi kun hänellä olisi edes yksi palvelija talossa. Hän oli varannut puutarhasalongin pöydälle giniä ja camparia, mutta katsoessaan ovelta sisäpihan paleltunutta kameliapuuta, hän kävi hakemassa tarjottimen, ja vei juomat kiinalaiseen huoneeseen kadun puolelle. Hän epäröi hetken. Olisiko maalaismaista pukea villatakki tämän hameen kanssa, ja päätyi sen olevan kuitenkin tarpeen, ja juuri oikeaa sävyä.

Rouva Barberis hyräili huomaamattaan Don Giovannin finaalia, kun ovenkolkuttimen raskas ääni säpsäytti hänet. Vielä vilkaisu hallin peiliin ja muutama askel ovelle, jonka alta talven raaka koura tavoitteli hänen polviaan. Ja vielä hetki, jolloin rouva Barberiksen kasvot yrittivät muistaa aikaa ennen sotaa, kuinka hymyillään emännän valloittava vastaanottohymy. Sitten telki syrjään ja hän avasi raskaan ja juhlallisen mustan oven. 

Rauva Barberis ei tiennyt mitä odottaa, ja siinä suhteessa hän ei yllättynyt, muutoin kyllä.  Hotellin ravintolassa lady Agatha oli näyttänyt niin aristokraattiselta kuin ikinä sopi odottaa, mutta nyt hän näytti lähinnä hassahtaneelta kleptomaanilta joka oli paennut teatterin puvustosta. 

-”Päivää, lady Agatha, tervetuloa,” rouva Barberis ojensi kätensä kun vieras astui yli kynnyksen. 

-”No päivää,” vastasi Lady Agatha työntäen rouva Barberiksen käteen brandypullon, ”rouva Barberis. Ajattelin että teitäkin ilahduttaisi pullo espanjalaista brandya! Serkkuni poika lähetti minulle sitä muutaman laatikollisen.” 

Rouva Barberis katseli pulloa kädessään ja vierastaan, joka alkoi suorittaa jonkinlaista muodonmuutosta. Ensin kuoriutui suuri tweed-viitta, jonka pelkkä keeppi olisi riittänyt peitteeksi. 

”Voin ottaa sen, ”rouva Barberis aloitti 

”Jos sopii, jätän vain nämä tuohon tuolille, niin lämpiävät paremmin,” vieras selitti ja alkoi riisua päätään. Päähän oli kiedottu suuri kotikutoisen näköinen saali, jonka alta loisti teatraalinen punainen samettibaskeri, kuin osa jonkun ritarikunnan seremonia-asua. ”Minä ajattelen, jos äiti olisi nyt elossa, hän nauraisi ja kuolisi. ”

Rouva Barberiksesta se vaikutti oudolta, mutta mahdolliselta. lady Agathan puhe oli sujuvaa, mutta hieman erikoista. 

”Minä vien tämän pullon tuonne,” rouva Barberis sanoi, enemmän saadakseen tekemistä, kuin päästäkseen pullosta, ja viittasi kiinalaiseen huoneeseen. 

”Sitä ei nyt kannata avata,” lady Agatha sanoi, nykien päältään kellankirjavaa villakangastakkia, joka näytti samaan aikaan hyvin kalliilta, mutta jollekin toiselle tehdyltä. “Sen pitää olla huoneenlämpöistä, “huusi hän vielä perään, mutta lisäsi sitten hiljempaa, “mutta se huone tuskin on tällä saarella”.  

 

Lady Agatha katseli syrjäsilmin pois kävelevää emäntää. Rouva Barberis oli samaan aikaa erittäin tyylikäs, hieman vanhanaikainen ja pikkuisen sekä ali- että ylipukeutunut. Puku oli ehkä hieman liian hieno arkiseen tilanteeseen, ja ilman muuta liian kylmä, ottaen huomioon, että vaikka talo oli toki lämpimämpi kuin ulkona, se ei missään tapauksessa silti ollut niin lämmin, että silkkipuku ja ohut villatakki olisivat riittäneet.  

Toisaalta lady Agatha kyllä tiesi, ettei hänen oma asunsa ollut millään tavalla sovelias, mutta hän myös itsetietoisesti oli välittämättä siitä.
Saatuaan yhden villapuseron vähemmäksi, Lady Agatha veti takin takaisin päälleen ja näki Rouva Barberiksen juuri tulevan hallin päässä olevasta ovesta.
“Tulkaa tänne, lady Agatha!” emäntä kutsui vierastaan.
Hän piti talosta, joka oli toki hieman hoitamattoman oloinen, mutta sisältä paremmassa kunnossa kuin ulkoa. Halli oli kadun suuntainen, kokoonsa nähden matalahko huone, joka oli ennen muuta italialaista versiota art nouveausta, mutta jossa orientalismi paistoi läpi selvästi. Oikealla puolen olevat tummat ja leveät portaat veivät suhteettoman paljon tilasta, mutta toisaalta niiden takana oleva kullankeltainen seinä heijasti yläkerrasta valoa muutoin hämärään tilaan. 

Punaiseksi maalatut ovenpielet loivat kehyksen ja takana olevan huoneen keltainen kajo antoi taustan sinipukuiselle rouva Barberikselle, ja Lady Agatha tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että nainen näytti elämän ylikävelemältä, mutta oli silti kaunis ikäisekseen.
“Niin, lady Agatha, minulle jäi mieleeni se, mitä sanoitte typerysten salaliitosta,” rouva Barberis aloitti, ja tämä sai vieraan hieman hämmästymään. Jotenkin hän ei odottanut tätä, eikä näin suoraan asiaan menoa.
“Sanoitte silloin kun tapasimme että typerysten salaliitto on maailman laajin ja tehokkain salaliitto, jonka laajuus ei koskaan paljastu, koska vain muutama jäsenistä edes tietää olevansa mukana. No, minusta tuntuu, että minä olen jäsen.”

Jatko-osa täältä