Tämä on minun ensimmäisen luentoni alusta, vuodelta 2003.
Minä synnyin todella kauan sitten. Siitä on aikaa sukupolvia.
Muistan ajan, jolloin Romaniassa piti olla kirjoituskonekortti, joka oikeutti kirjoituskoneen hallussapitoon. Kirjoituskonekortin saadakseen piti perustella lupaviranomaiselle, miksi ja mihin kirjoituskonetta tarvittiin, sitten poliisiasemalla piti käydä kirjoittamassa tekstinäyte. Tämä tekstinäyte tallennettiin poliisin arkistoon, kuin murha-aseen luoti, vastaista vertailua varten.
Jos lupaa ei myönnetty, kirjoituskone takavarikoitiin.
Niin vaarallinen oli kirjoituskone.
Lapsuudessani oli kaksi televisiokanavaa, jotka lähettivät vuorokaudessa kai yhteensä kymmenisen tuntia ohjelmaa ja se ohjelma päättyi aina Maamme-lauluun.
Muistan kuinka pettynyt olin, kun ensimmäisen kerran näin väritelevision. Sen omistaja oli katsonut aiheelliseksi säätää sen kuvan kokonaan vaaleanpunasävyiseksi, ja kuvittelin, että se on nyt sitten se värikuva.
Nyt kanavia on enemmän kuin kykenemme seuraamaan ja meidän asuntoomme tulee kaksi kiinteää linjaa ja meille tulee säännöllisesti parikymmentä aikauslehteä.
Internet on merkinnyt viestinnän lopullista mullistusta; sen tarjoama mahdollisuus kansalaisjournalismiin, itsenäiseen tiedonhankintaan ja eri lähteistä tulevan tiedon yhdistämiseen on tarkoittanut yhden totuuden median katoamista. Eikä se yhden totuuden media-kenttä ei ole vielä sitä edes tiedostanut. Saattavat yllättyä.
Jos nykytodellisuutta vertaa siihen romanialaiseen todellisuuteen, josta nuorna kuulin, jokainen meistä hallitsee ”ydinasetta” ja olemme alituisen mediasodan keskellä, jossa taistellaan kaikkia vastaan paikastaan huomiotaloudessa.
Median nykytodellisuudessa lehdet tai televisio eivät enää pysty kertomaan sitä ainutta puolta, miten asiat ”oikeasti” ovat, miten asiat oikeasti ovat, vaan ne antavat vain näkökulmia. Televisio vastaa kilpailuun käyttäjäkunnasta pudottamalla laatua kustannuspaineen edessä ja tuottaa halpaa kilpaa, kisailua ja tosi-tv:tä, ohjelmia joiden aiheuttaman tunnereaktion heijastumisen niissä mainostettaviin tuotteisiin ei luulisi olevan eduksi kuin Imodiumin valmistajalle.
Osa toimittajista on ollut selvästi hädissään, kun oman totuuden rinnalle on noussut useampia vaihtoehtoisia kertomuksia ja tiedonhankintakin onnistuu valveutuneelta kansalaiselta yhtä helposti kuin toimittajalta. Vaikka tilanne tässä suhteessa on parantunut, yhä paistaa joidenkin toimittajien kanssa käydyissä yksityiskeskusteluissa asenne, jossa verhotusti ja kaihoisasti toivotaan että internettiin kirjoittamista voitaisiin jotenkin rajoittaa.
Petja Jäppinen