Tämä on versio vaimolleni lahjaksi suunnitelemastani kankaasta. Alkuperäinen on ollut meillä kovasti käytössä.
Avainsana: lumi
Pieni Koulukuja
Pieni Koulukuja polveilee hieman mutkitellen rannan suuntaisesti, kulkien paikoin portaina, osin nupukivisenä kujana, jonka portaita lady Agatha oli usein kuvannut. Portaat olivat sen verran lähellä, että lady Agatha päätti piipahtaa kuvaamaan ne lumessa.
Portaat eivät olleet kovin pitkät, nousua oli vain jokunen metri, ja portaitten keskellä oli kaide, jonka viereen oli tallautunut polku lumeen kulkijoiden jalkain alla. Lady Agatha tunnisti lapsien leikin jäljet lumesta, vaikka päälle olikin satanut uutta lunta. Portaissa oli seinän viertä laskettu mäkeä, ja seinän kuurassa näkyi hämärästi pienen käsien jälkiä, joihin uusi, eri tavalla kiteytynyt kuura oli luonut toisenlaisen pinnan.
Puolen välin paikkeilla portaissa näkyi tahra, punerva, kuin veren päälle satanutta lunta. Se näytti lady Agathalle hyvältä lähtökohdalta, jos saisi kuvatuksi niin, että etualalla olisi jotakin mielenkiintoista.
Kaide, hieman kiemurainen ja ruosteinen, oli tehty muistuttamaan etäisesti oliivipuunoksaa, ja sen kiinnitykset pystytolppiin ja päiden spiraalit kuvasivat oliivipuun lehtiä. Lady Agatha tiesi, että yläpäässä kaide oli hapertunut jo poikki, mutta alapäätä vielä koristi spiraalin päätä ruosteinen, mutta edelleen tunnistettava lehti.
Hän katseli ympärilleen, saisiko kuvaan vielä jonkun tekijän, joka tekisi siitä mielenkiintoisen. Portaita lähestyi mereltä päin pikkutyttö, kenties kahdeksan vanha, luultavasti matkalla kouluun.
Lady Agatha ei ajatellut itseään dokumentaristina, vain ihmisenä joka kuvaa mitä näkee, mutta hän hyvin harvoin otti kuvia ihmisistä, jotka poseerasivat tai joita hän olisi pyytänyt kuvaan, mutta nyt olisi se tilanne.
”Huomenta, tyttö!”
”Huomenta, rouva.”
”Minun nimi on Agatha, mikä nimenne on?”
”Minä olen Alenni Rosso.”
”Se on hyvä nimi. Minä olen Agatha Cluskey.”
”Rouva ei ole saarelta?”
”En. Minä olen Skotlannista. Tiedätkö missä se on?”
”En tiedä, rouva.”
”Se on saarella kaukana täältä, Englannin takana.”
”Hyvä on, rouva,”
”Voisitteko, Alenni, aivan pikkuisen auttaa minua?”
”Miten minä voin auttaa rouvaa?”
”Minä haluaisin ottaa valokuvan, kun teidän pieni sormi, koskettaa aivan vähän tämä lehti, kun on tässä kaiteessa?”
”Miksi, rouva?”
”Koska minä olen vanha nainen, joka ottaa valokuvat kaikesta mikä on Bragalonessa, ja nyt minä haluan ottaa kuva tästä lehti ja pienestä sormesta lapsella.”
”Miten sitä pitää koskettaa, rouva? ”
”Aivan vähän, näin,” ja lady Agatha ojensi sormen kohden ruosteista lehteä, kuin Jumalan sormi Aatamin sormea Sixtuksen kappelin katossa. ”Minä otan kuvan sormesta, ja sitten minä otan kuvan sinusta. Sinä voit sanoa äidille tai isälle, että voi tulla hakemaan kuva torstaina Palazzo Obrigado. Minä annan sitten valokuva, ja 20 liiraa.”
”Minä en ole aivan varma, rouva, ”Aleni epäröi vielä.
”Ja minä annan heti kaksi liira!” Lady Agatha korotti tarjousta.
”No jos ei mene paljon aikaa. Minun pitää mennä kouluun.”
”No siten aletaan kuvaamaan.”
Lady Agatha viritti kameransa, asetteli tytön sormen juuri niin kuin halusi, kevyt kosketus, kuin Luomisessa, pieni tytön sormi, ja ajan syömä ruosteinen rautalehti, jonka päällä oleva kuura valkaisi, Takana punerva lumi, kuin ruusun läpi satanut Hän otti nopeasti viisi kuvaa, sitten hän asetti tytön uudelleen, seisomaan muutamaa porrasta ylemmäs, viritti kameransa ja sanoi ”Oletko sinä luokan kaunein tyttö?”
Sillä hetkellä tyttö hymyili, hän hymyili yli kylmän talven, yli köyhyyden, yli karun sodan jälkeisen ajan, kauas tulevaisuuteen, tulevaisuuden odotuksiin, lehtiin, lehtiin, elokuviin ja maailmaan, josta sillä hetkellä ei tiennyt lady Agatha, eikä Aleni Rosso.
Lady Agatha kaivoi taskustaan tytölle pari kolikkoa, ”Sinä sanot sitten kotona, sinun kuva ja seteli, torstaina, Palazzo Obrigado.”
Tyttö niiasi, ”Kyllä rouva, minä sanon, torstaina minun kuva ja raha, Palazzo Obrigado.”
”Ja minun nimeni on Agatha!”
”Kyllä, rouva Agatha. Minun nimeni on Aleni!”
Lady Agatha katseli tovin, kuinka tyttö nousi portaat, ja jatkoi koulua kohden, viritti vielä kameran, ja otti yhden kuvan pienestä tytöstä matkalla kouluun lumisella Pienellä Koulukujalla.
Kohtaaminen katedraalin edessä
Ylikomisario Capratorrente seisoi kylmissään aukion laidalla ja katseli miten miehet yrittävät lapioida lunta kaduilta aukion puolelle. Kitin värinen päällystakki oli suurin mitä hän oli Bragalonesta löytänyt, ja se oli samaan aikaa hieman liian lyhyt ja selvästi suuri. Vaikka hänellä oli alla tavanomainen harmaa pukunsa, ja vanha, jo nuoruusvuosilta mukana kulkenut vihreävillapaitansa, päällystakki oli hänelle liian suuri, ja kurottu solmitulla vyöllä.
Rouva Capratorrenten lukemattomiin hyveisiin ei kuulunut loistavan neulojan lahjat ja hänen miehelleen kutoma pipo näytti pikemminkin baskerin ja pannumyssyn epäsäätyisestä suhteesta syntyneeltä teatterirekvisiitalta, kuin ylikomisarion työssään käyttämältä päähineeltä.
Capratorrente sormia paleli, vaikka hänellä oli hansikkaat kädessä ja kädet taskussa, mutta ajatteli, että kestävänsä vielä sen tovin, että pääsisi kahville, kunhan Väärä-Rossi tulisi.
Kun hän tunnusteli oloaan, kaikki muut osat tuntuivat kärsivän kylmästä paitsi jalat, jotka olivat hänen kauan palvelleissa ja hyvin hoidetuissa alppikengissään, joiden merkitys hänen elämässään oli ollut vuosia lähinnä nostalginen, kuin laatikossa säilytetty pala vapaata nuortamiestä perheellisen miehen kaapin perällä. Nyt, viimeiset kymmenen päivää vanhat alppikengät olivat olleet hänen tärkein vaatteensa. Vaikka hän olikin ostanut viime viikolla uudet vuoristoon ja talveen sopivat kengät Genovan matkalla, joiden hinta aiheutti hänelle pistoksen perheellisen miehen omassatunnossa, nämä vanhat alppikengät tuntuivat silti jalassa paremmilta. Jos hän olisi asiaa ajatellut, hän olisi tajunnut, että alppikengät muistuttivat häntä partisaanivuosista, jolloin hän oli tehnyt osansa vapaan Italian eteen.
Liike silmänurkassa sai Capratorrente kääntämään päätä, ja hänen kapeille kasvoilleen nopeasti kasvanut musta sänki pisti vastaan harmaata villaista kaulaliinaa vasten. Lue lisää ”Kohtaaminen katedraalin edessä”
Talven edessä
Syksy tulee
Roiskii siemenet martoon maahan.
Joet kylmenevät
Hautajaisissa Ernst puhuu
Tärkeintä on olla aito
Kaukana pauhaavat kellot
Ja tyttöjen kädet puhuvat kielillä
Tiedämme kyllä
Kenelle sellot soivat
Ja sitten aikamerkki
Joulukuun idussa
Se ei olen nyt, vaan viidestoista päivä
Kaikki saa valkean vaipan
Siitä tiedämme vuoden vanhaksi
Saaneen ET-lehdestä ohjeen: soittakaa kotiin
Sitten, tammikuussa, kun käpy on jäässä
Väännämme konepajalla valssilla tangon
Jalassa villasukat ja monoset
Lennämme satumaahan foliosiivin
Näemme Leonardon hiilikädenjäljen
Kuinka mestari antoi juovalle kasvot
Sitten, auringon säde taittuu helmestä
Kuusen kärjestä spektriksi
Talviset toverit muistavat
Lunta vain on lyhyt elämämme
Ja katoavat pihalta kesken leikin
Vain pikisilmät jäävät pälviin
Yhdessä voimme katsoa kartasta
Minne he menivät sokein silmin ja kalpein kasvoin
Maailman laidalta löydämme totuuden:
Kaikki purot päätyvät meriin
Ja siellä Sulawesien määrä on vakio.
Bragalonen kaunein poika. Jälkimmäinen osa.
Tämä on loput tarinasta Bragalonen kaunein poika.
Tai kenties vain alkua.
Boelle retkahti iskun voimasta, ja olisi kaatunut, jos Nyrkki ei olisi pitänyt häntä edelleen otteessaan. Häntä oli lyöty ennenkin. Jos pojalla on kuusi isoveljeä, häntä on lyöty, ja jos perheessä on yksikin nyrkkeilyä harrastanut isoveli, on pikkuveli sen verren päässyt osalliseksi, että on jonkun haastanut, ja tullut lyödyksi.
Mutta näin.
Aikuinen mies löi häntä.
Ei mitään harjoituslyöntiä.
Ei leikillistä tuuppaisua.
Häntä lyötiin, koska hänelle halutiin pahaa.
Hän värähti, hän tunsi jotakin, jolle hänellä ei ollut nimeä.
Boelle häpesi ja tunsi samalla sellaista raivoa, ettei ollut tuntenut koskaan.
Ihoa pisteli, rinta kohoili, ja se tunne, mikä oli vielä raivon alla, kasvoi. Ja Boelle tiesi, että hänen pitäisi saada se kuriin. Hän tiesi mikä on oikein ja mikä väärin, ja tämä on väärin.
Nyrkki kaiveli Boellen taskut sen enempiä selittämättä, ja heitti tantereelle sen, mikä ei häntä kiinnostanut, kunnes löysi kahden avaimen nipun, teräsrengaalla kiinni. Saatuaan avaimet Nyrkki tuuppasi pojan Valtuutetulle kuin takin.
Iskun voima soitti vielä Boellen korvia, kun Valtuutettu tuuppi häntä Nyrkin ja Rouvan perässä, jotka lähestyivät talon takaovea, josta poika oli vain muutama minuutti aikaisemmin tullut ulos.
Nyrkki työnsi avain lukkoon ja väänsi, mutta vaikutus ei ollut toivottu, ja mies vaihtoi suuntaa, mutta siitä ei ollut vieläkään apua, yritti sitten taas toiseen suuntaan, puolitoista kierrosta, mutta vailla tulosta. Samaa jatkui vielä tovin, ja sitten kirosi Rouva.
-”Annan minä kokeilen, olen tainnut kuulla tällaisesta!” Ja Rouva sinisessä puvussa työnsi Nyrkin sivuun, otti avaimen käteensä, käänteli hetken, otti sittien avaimen lukosta, ja työnsi sen takaisin, mutta ei yhtä syvälle, väänsi neljänneskierroksen, työnsi pienen matkaa, ja käänsi taas neljäänes kierroksen, sitten vielä syvemmälle, ja puolikierrosta takaisin päin.
Rouva vilkaisi miehiin olkansa yli -”Kolmivaihelukko, vanha keksintö, mutta hyvin harvoin käytetty!” ja veti alistuneesti narahtavan oven auki, ja astui sisään.
Seurue marssi läpi työhuoneen, Rouva suoraan eteensä katsellen, miehet ympärilleen vilkuillen ja Boelle katse lattiaa haraten. Rouva katseli ovea, ja kädessään olevia avaimia. Avaimia oli kaksi, suunnilleen samanlaiset, mutta toinen oli lyhyt ja toinen pitkä.
-”Kumpi avain käy tähän oveen?” Rouva kysyi kääntyen samalla katsomaan Boellea.
Boelle tuijotti jalkojaa.
”Kumpi avain!”
Boelle yritti olla, kuin ei olisi paikalla laisinkaan. Lue lisää ”Bragalonen kaunein poika. Jälkimmäinen osa.”