Se oli Zürichissa, hän muisti sen, hän oli laulanut kolmatta kertaa Carmenia, kun hänen katseensa osui orkesterisyvennykseen, kun siellä oli ollut tyttö, huilu kädessä.
Punatukkainen tyttö ei kertaakaan nostanut katsetta nuoteista kun hän lauloi.
Hän kurotti ääneensä kaiken kaipauksen, kaiken kaihon ja lempeyden ja tunsi miten yleisö otti sen vastaan, tunsi yleisön hänen äänensä sai yleisön hehkumaan ja tunsi miten yleisö otti hänet.
Mutta tuo punatukkainen huilisti ei kertaakaan nostanut katsettaan nuoteista.
Kun esitys oli ohitse, hän yritti tavoittaa tuota tyttöä, mutta turhaan. Ennen kuin hän ehti tavoittaa huilistin, oli tämä jo lähtenyt.
Hän muisti, seuraavana kerran neljä viikkoa myöhemmin, tyttö ei taaskaan nostanut katsettaan, mutta hän tavoitti tytön esityksen jälkeen. Heidät vihittiin seuraavana vuonna.
Vanha mies kuuli aploodit ja yritti kumartaa, mutta se ei onnistunut. Miksi se ei onnistunut.
Joku puhui ja kertoi että hänen tekniikkansa ei ollut täydellinen, mutta äänen sointi ja tapa koskettaa yleisöä olivat ainutlaatuiset.
