Avainsana: Rouva Bardem

Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan

Rouva Carmillina Carta paleli. Hän oli palellut kotona, hän oli palellut ostoksilla, hän oli palellut kadulla ja nyt hän paleli poliisiasemalla. Hän oli palellut koko päivän ja kaikki helmikuun kolme muutakin päivää. Lisäksi hänellä oli ollut hieman outo tunne koko päivän.
Toki hänen oli myönnettävä, että katseet joita hän poliiseilta sai, ne olivat osin hyvinkin lämpimiä. Hän ojensi ensin jalkansa oikein pitkäksi, ja veti ne sitten taas siististi ja asiallisesti vinoon tuolinjalkaa vasten. 

Kunpa hän nyt pystyisi palauttamaan mieleensä kaiken mitä oli nähnyt, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Joku oli huutanut, ja se parrakas mies oli lyönyt veitsellä toista miestä, ja juossut pois. Sitten se nainen oli pidellyt lyötyä, lumessa oli ollut verta ja ihmiset olivat huudelleet ja ryntäilleet kuka kauemmas, kuka lähemmäs, luontonsa mukaan, mutta mitä hän saattoi muistaa? 

Mariachiera oli poikennut eilen ja kertonut, että äiti oli ollut hieman erikoinen sen jälkeen mitä tapahtui professori Concauccelolle ja että äitiä voisi piristää, jos hän poikkeaisi joskus äidin luona. Sen vuoksi Carmillina oli lähtenyt liikkeelle, ja ajatellut, että voisi samalla ostaa vähän juustoa. Jos hän ei olisi pysähtynyt juustokaupassa, hän ei olisi ollut Montebrazzinilla, kun se puukotus tapahtui ja hän voisi olla jo äidin luona ja heillä olisi ollut tuota mantereelta tuotua mozzarellaa lounaalla. 

Kuinka kauan hän joutuisi odottamaan poliisiasemalla? Lounasaika olisi ilman muuta menetetty, mutta ehkä hän voisi kuitenkin viedä tuon mantereelta juuston päivälliselle. Äiti ei pitänyt Salinasin juustosta, vaan osti yleensä Ghirin juustoa, mutta nyt kun lunta oli kaikkialla, ei äiti varmaan lähtenyt niin kauas.Rouva Carta katseli, kuinka hajamielisen näköinen poliisi tuli rapusta ja meni erääseen huoneeseen kahvikupin kanssa. Nyt maistuisi kupillinen, olisikohan sillä poliisilla kahvia huoneessaan? Carmillina ei ollut juonut aamukahviaan kokonaan, kun oli ollut niin kummallinen olo. Tämä sääkin oli niin outo.

Se poliisi, mikä sen nimi nyt olikaan, äiti oli sanonut sen monta kertaa, mutta ei äitiin voinut luottaa yhdessäkään nimessä, oli tullut paikalle ja käskenyt hänet tänne, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi juuri hänet oli valittu kaikista kadulla olleista.
Mutta täällä hän vain oli. Lue lisää ”Carmillina Carta menee Cagna Neran kahvilaan”

Sartoria Pintus

Oletan sen kertovan hyvin paljon rouva Pintuksesta, että hänen ompelukoneensa ei ole liikkeen perällä, takahuoneessa tai jossakin muualla näkymättömissä. Rouva Pintuksen ompelukone on heti näyteikkunan takana. En tiedä mitä muuta asiaa siihen osaan kaupunkia olisi, kuin käydä ompelijattarella. Rouva Pintus on erittäin hyvä ammatissaan, hän tietää miten rintavan naisen jakku on tehtävä. Yleensä hän tietää minun tulevan etukäteen, mutta siitä huolimatta, jo siinä vaiheessa kun käännyn linnan aukiolle, minulla on velvollisuuden tunne. En ole vain menossa ompelijattarelle, vaan olen suorittamassa erityistä tehtävää, jota valvotaan huolellisesti. 

En tiedä miten rouva Pintus sen tekee, mutta vaikka hän on yhtäältä äärimmäisen huolellisesti pukeutunut, enkä keksi mitään huomautettavaa hänen tarkkaan asetellusta kampauksestaan, ja hänen mahdollinen ehostuksensa on niin viitteenomainen, etten pysty sanomaan, käyttääkö hän meikkiä, vai onko vain aika hänelle armollinen.Kaikesta siitä huolitellusta ulkonäöstä huolimatta, rouva Pintus onnistuu näyttämään jotenkin hompsuiselta. Se tuntuu jotenkin hänen todelliselta luonnoltaan. 

Yritin olla katsomatta ikkunaa, jonka takana on rouva Pintuksen ompelukone, ja saatte uskoa, että tunsin itseni jossakin määrin hölmöksi, kun pääsin sisään, karistelin lunta jaloistani ja rouva Pintus ei ollutkaan paikallaan ikkunan vieressä. 

”Rouva Pintus!” Huhuilin perälle päin, mutta kuulin vain jonkin kolahduksen, ja kutsuin uudelleen, ”Rouva Pintus!” ”Minä… tulen!” Huudahdus kuului jostakin kauempaa ja hetken päästä verho, jonka takana varmaan olivat portaat asuntoon, heilahti, ja hän oli siinä, ”Niin, rouva Bardem!” Ompelijatar aloitti niin kuin aina. Hänen tavassaan sanoa sukunimet on jotakin henkilökohtaista, ikään kuin ne olisi alleviivattu tuhruisella tupakkakaupan kynällä. Olisin oikeastaan toivonut, että hän olisi käyttänyt etunimeäni, mutta ei. Tänään hän näytti väsyneeltä. Valkoinen suortuva oli paennut nutturalta ja nojasi tummaan kulmakarvaan. 

”Hyvää päivää rouva Pintus!”  Lue lisää ”Sartoria Pintus”