Avainsana: suru

Vanha Täi

05.03.33-06.08.20

Vanha Täi on kuollut.
Niin hän aina sanoi, ”Vanha Täi”.
”Laitatkos Vanhalle Täille kahvit?”
”Koska te tuutte katsamaan Vanhaa Täitä?”
”Voi niin minä ajattelin, kun näin että sieltä kadun päästä joku Fiiatin kokoinen tulee pitkillä askelilla, että nyt tullaan Vanhaa Täitä katsomaan!”
”Sano nyt Antille Vanhalta Täiltä terveisiä, siltä isotissiseltä!”

Ei tästä ole montaa päivää, niin pohdin, josko epidemia vähän raottaisi todellisuutta, niin voisin kysyä, lähtisikö lapsenlapseni katsomaan Vanhaa Täitä, joka voisi kertoa, millaisia dinosaurukset oikeasti olivat.

Vanha Täi oli rakastetuin ihminen jota tiedän.
Ei ehkä sen vuoksi, millainen hän oli, vaan siitä huolimatta.
Sillä olihan hän joskus aika vaikea.
Mutta silti, kaikkein rakastetuin, koska hän oli sellainen kuin oli, Vanha Täi. Lue lisää ”Vanha Täi”

Petjan aikakirjat 1.23- Vilskettä silmäkulmassa

Puhe ei kerro onko se totta.

Se miten tulkitsemme viestin totuusarvon, on kiinni aikaisemmista tapahtumista, omasta persoonallisuudestamme, mutta myös niistä sanattomista viesteistä joita saamme puheen ohessa. Tarkkailemme puhujan eleitä, ilmeitä, olemusta. Varsinkin ns. mikroilmeitä on vaikea  jäljitellä tietoisesti, sanotaan että vain noin 5% ihmisistä osaa näytellä edes osaa niistä ja vain 0,5% kaikkia.

Eye dilate.gif
By Greyson Orlando - Own work, Public Domain, Link

Nämä mikroilmeet, jotka ilmentävät perustunteita inho, viha, pelko, suru, onnellisuus ja hämmästyneisyys, syntyvät paineesta, yleensä juuri silloin, kun yritämme salata todelliset tunteemme ja juuri se yritys laukaisee alta puolensekunnin väläyksen, joka paljastaa todelliset tunteemme. Näiden perustunteiden lisäksi suurella osalta ihmisiä löytyy myös mikroilmeet huvittuneisuuden, halveksunnan, häpeän, ahdistukset, syyllisyyden, ylpeyden, tyytyväisyyden sekä helpotuksen tunteille. 

Nämä perustunteet liittyvät juuri meidän sosiaaliseen toimintaamme ja ne myös viittaavat siihen, että puhuttu kieli on syntynyt eleiden ja viittausten sivusta.

Kieli antaa meille välineet paljon tehokkaampaan viestintään kuin eleet, tätä mitä nyt luet, ei voisi kertoa eleillä, hajuilla tai silmäniskulla. Mutta sen toisena puolena kieli luo maailman, jolla ei tarvitse olla sidettä tähän todellisuuteen, se kertoo tarinan ja antaa mahdollisuuden ammattikunnalle, joka valehtelee elääkseen, kirjoittajille.
Mutta me olemme yhteisöllinen laji ja sen vuoksi meidän on voitava sitoutua toisiimme, ja siksi meidän ei välttämättä tarvitse puhua totta, mutta meidän on voitava silti luottaa, ettei toinen valehtele mittaansa enempää.
Ja siksi yhä ja edelleen, meidän on kielen rinnalla luotettava toisen eleisiin, katseeseen ja vahvistettava sidettämme toisiimme yhteisillä merkeillä, juhlamenoilla, seremonioilla, solmioilla ja salaisilla kädenpuristuksilla. Ja arvatkaapa mitä?
Ne ovat tulossa vielä tärkeimmiksi kuin ovat olleet. Ja mitä se sitten tarkoittaa? 

Sattuneesta syystä

Pelkuruus on niin halveksittua, että vain rohkeimmilla on siihen varaa.
Tänään olen vähän murheellinen.

Muutama vuosi sitten soitti ihminen vuosien takaa.
Oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen minut.
Minut voi olla yllättävän vaikea löytää, jos ei ole pariinkymmeneen vuoteen tavannut.

Hän kertoi minun olleen hänen lapsuutensa ainut turvallinen asia.
Minä olin kymmenen ikäinen naapurinpoika ja hän viiden vanha ruikkuinen pikkutyttö…
Hirvittävää.

Ja kaikki se on kadonnut.

2016-08-28 13.16.38

Elämä on muistuttanut kuolemasta.
Väliaikaisuudestaan.

Viime vuosi oli raskas.
Yllättävällä tavalla.

Oikeastaan, minun on kai se tunnustettava, se tapaus, auton jarrutus kaatoi minut, loukkasi jalkaani, mutta tärveli vuoteni.

Elämä on niin hauras ja koko ajan, meidän siihen kiinnittämättä huomiota, sortumaisillaan.
Jätämme huomaamatta jotakin, emmekä enää huomaa mitään.

Elämä on niin hauras.

Minä luin erään idiootin vuodatuksen verkosta.
Tunnen sen idiootin.
Hänen vihan karvaan vuodatuksensa spurguja kohtaan.
Se mies vihaa itseään, koska aavistaa sen, miten hauras elämä on.
Ja tietää sen, tietämättään, että tuuma oikealle, se olisi sattunut hänelle.
Muutama asia toisin, niin hän seisoisi kusi housussa Kaisaniemen metroasemalla, pyytäen lupaa olla ihminen.

Minä halveksin häntä, enemmän kuin näitä sortuneita.
Mutta tiedän senkin, että halveksin häntä, koska minun on helpompi halveksia häntä, kuin itseäni.

Halveksin hänen pelkuruuttaan mieluummin kuin omaani.

Oma pelkuruuteni suhteessa tuskin on suurempi, mutta koska minä olen niin paljon suurempi, niin vaikka oma pelkuruuteni ulottuu minua hätänäpolveen, niin hänen pelkuruutensa, joka ulottuu häntä harteisiin, ulottuu kuitenkin minun pelkuruuttani vain hätänä harteisiin.
Ymmärtänette tämän.

Oman pelkuruutensa kohtaaminen on kamalaa.
Siksi mieluummin halveksimme toisten pelkuruutta ja sivuutamme omamme, hädin tuskin muistaen sitä.

Pelkäänkö kuolemaa.
Vähemmän kuin jotakin muuta.

Olen yrittänyt kertoa ihmisille korkeanpaikankammosta.
Ihmiset sotkevat korkeanpaikan- ja putoamisenpelon.

Korkeanpaikankammon hirvittävyys on siinä, ettei pelkää putoamista tai kuolemaa niin paljoa kuin korkeutta.
Sitä voi tappaa itsensä päästäkseen alas.

Ei sitä voi selittää, jos ei sitä tiedä.
Jos sen tietää, sitä ei tarvitse selittää.

Kun Veljeni Jan sairastui, minä tajusin sen, miten se maailma johon minä synnyin on katoamaisillaan.
Kun ne ihmiset jotka elivät sen kanssa, ovat kuolleet, se maailma kuolee.
Se säilyy kuvissa ja kertomuksissa, mutta se maailma katoaa.

Sanotaan että timantit ovat ikuisia.
Teollisuustimantit maksavat 2€ gramma.

Timanttien arvo ei ole niitten ikuisuudessa, vaan niitten kimalluksessa.  Kimallus tarvitsee valonsa, mutta se näyttää parhaalta heijastamatonta mustaa vasten.

Päivien kimalluksen arvo ei ole niitten ikuisuudessa, sen vuoksi ei kristittyjen lupauksella ikuisesta elämästä ole minulle mitään arvoa.
Näitten päivien arvo on niitten harvinaisuudessa,
kukaan muu ei voi kulkea tietäsi,
kukaan muu ei voi kokea totuuttasi eikä kukaan muu voi elää elämääsi, sen vuoksi
minä on tie, totuus ja elämä, ja sen vuoksi kannattaa istua välistä, katsella ympärilleen ja katsella päivien kimallusta, haltioitua siitä, itsestään, siitä että on, ja loistaa ja säteillä, nyt.

Tässä sitä on, kohta 57 vuotiaana, takana pelkurin elämä.

Ei pidä kuunnella kuoleman haastetta, vaan hyväksyä se, että se, miten kaikki kerran päättyy, antaa näille päivillemme niitten todellisen, ainutlaatuisen arvon.

Hän tappoi itsensä

Anthony Bourdain.
Minusta itsemurha on hyväksyttävä tapa lähteä, toivoisin että ihmiset tappaisivat itsensä useammin.

Ihan ensin.

Me emme tiedä, mikä on ihmiselle kylliksi.
On oikeudenmukaista, että jokaiselle mitataan, ei yhtä paljon, vaan sen verran, mitä kykenee kantamaan.
Sitten
Kuolema ei ole pakko.
Se on väistämätöntä, mutta ei pakko.
Voimme valita pakon.
Tai valita vapaaehtoisen kuoleman, katsoa, tämä oli tässä, voin lähteä. Joku toinen voi olla erimieltä, hänellä on siihen oikeus, mutta kuinka paljon se sitten kuuluu muille, se on toinen asia.

Minulle ei kuulu Bourdainin valinta.
Mutta kunnioitan sitä.

On ihmisiä, joiden toivon elävän.
Ja ihmisiä, joiden toivon elävän.
Syyt ovat aivan samanlaiset.
Itsekkäät.

Mutta heidän kuolemansa, joiden toivon elävän, oikeastaan kuuluu minulle vielä vähemmän, kuin heidän, joiden toivon kuolevan, koska kunnioitan heitä.

Jos hyväksymme toisen ihmisen, valikoimatta, me hyväksymme sen, että hän päättää lähteä itse valitsemanaan päivänä, eikä odottaen kohtaloaan, jonka määrää tauti tai sattuma, kirurgin huono päivä tai bussikuskin väärään aikaan saama puhelu.

Saatamme surra, mutta voimme kunniottaa
loppuun asti